Ennenkuin haaveista tulisi totta!

Sain osakseni vähättelevää hoitoa aina leikkaukseen asti. Kaikkein pahin kuitenkin oli kun sain lähetteen ensimmäistä kertaa kirurgille joka kertoi ettei selässä ole mitään mitä pitäisi korjata.

Viime vuoden puolella rupesin selaamaan huvikseni myytäviä asuntoja, silmällä pitäen sitä että jos sopiva talo tontteineen sattuisi vastaan tulemaan. Etsin eri sivustoilta ja ilokseni että kauhukseni huomasin pientilan olevan myynnissä naapuri kaupungissa siedettävän ajomatkan päässä miehen työpaikalta. Se mikä asiasta teki kauhistuttavaa oli se että talo kuvien ja tietojen perusteella oli sitä mitä etsittiinkin mutta emme ostaisi taloa vielä. Olinhan saanut tietää että minut leikataan eikä se operaatio ole mikään pieni. Sanoisin koettelemukseksi jossa oli ”all in one”. Pieni virhe voisi halvaannuttaa mikä romuttaisi unelmat täysin ja hyvin mennessään leikkaus olisi elämäni ryhtiliike. Kirjaimelisesti!

Skolioosi! Skolioosin runtelema selkäranka ei näytä ihon läpi
läheskään näin pahalta.

Yllä oleva kuva on minun selkäni ennen leikkausta. Asteita on joko 58 tai 56. Lääkäreiden lausuntoja lukiessa tulee esille kaksi eri lukemaa jopa samalta lääkäriltä mikä ehkä hieman huvittaa. Aikavälin ei pitäisi olla niin pitkä että selkärangan muutoksia olisi ehtinyt tulla suuntaan taikka toiseen. Kuva kertoo aika hyvin sen etten ole kyennyt seisomaan suorassa. Olen nököttänyt sivusuunnassa vuosia saamatta asianmukaista hoitoa. Skolioosi todettiin minulla jo lapsena mutta ainoa hoito mitä tuolloin sain oli kotijumppa ohjeet. Kukaan ei ottanut tehtäväkseen seurata miten skolioosi etenee. Muistan vain hartia kivut joista syytin olkalaukkua ja sen painoa. En edes ymmärtänyt mikä sairaus minua vaivasi.

Sain osakseni vähättelevää hoitoa aina leikkaukseen asti. Kaikkein pahin kuitenkin oli kun sain lähetteen ensimmäistä kertaa kirurgille joka kertoi ettei selässä ole mitään mitä pitäisi korjata. Olin tyrmistynyt ja vihainen. Kyseinen kirurgi kuitenkin syystä tahi toisesta oli laittanut lähetteen Ouluun jonne ajan sainkin, jonka olin ensin perua koska ajattelin että miksi minun pitäisi lähteä pitkän matkan taakse kuulemaan sama virsi siitä ettei selässäni ole mitään vikaa. Pyörsin kuitenkin päätökseni ja lähdin mikä osoittautuikin loistavaksi ratkaisuksi. Sairaalassa nimittäin päätös oli hyvin selvä. Skolioosi oli vahva ja ainoa hoitomuoto mikä enää minua auttaisi olisi skolioosin korjausleikkaus. Sinä päivänä pääsin leikkausjonoon ja ensimmäisenä mitä sain tehtyä oli itkun sekainen puhelu omalle äidille. Viimeinkin minun hätä oli kuultu ja minut otettiin tosissaan! Minut korjataan!

Skolioosin aiheuttama mutka alkoi heti solisluiden alta

Tieto leikkauksesta aiheutti myös pelkoa. Entä jos jokin menee pieleen? Entä jos halvaannun? Mitä minä sitten teen!? Ei auttanut muu kuin luottaa ja toivoa parasta. Onhan Suomessa kirurgia kehittynyt paljon ja hyviä tuloksia saatu niin nuorilla kuin vanhoilla potilailla. Vaikka minua pelotti, olin silti valmis!

Motivaattori ja pyörätuolikuski!

Ennen leikkausta olin paniikissa että kuka hoitaa kissani, kuka hoitaa minua kun saavun kotiin! Pyöritin päässäni näitä ongelmia vaikka apulainen oli ilmoittanut itsensä tehtävään paljon ennen leikkausta! En vain halunnut uskoa ja luottaa siihen että oma kumppani olisi valmis uhraamaan kesälomansa siihen että seuraa paranemisprosessiani kun vaihtoehtoina olisi ollut matkustaminen, grillailu ja perheen kanssa illan vietot. En ollut aiemmin kokenut moista. Tuntui oudolta, että toinen olisi valmis uhrautumaan minun vuokseni näin. Aikaisemmissa suhteissa tilanne olisi ollut se, että olisin joutunut selvittelemään saisinko kotihoidon käymään kotona ja joku olisi pitänyt palkata karvalapset hoitamaan tai sumplimaan hiekkalaatikoiden ja ruokakuppien paikat niin ylös, että olisin ne voinut itse hoitaa. Unohtamatta sitä että kuka käy kaupassa! Näin jälkikäteen ajateltuna tuosta ei olisi tullut tasan yhtään mitään.

Joillekkin ajatus kumppanin auttamisesta ja hoitamisesta olisi ollut päivän selvä asia. Itselleni tilanne oli aivan uusi. Jouduin nielemään sen ylpeyden, että jouduin pyytämään apua monta kertaa päivässä ja jälkikäteen jouduin suoraan myöntämään etten olisi pärjännyt ilman toisen apua

Skolioosin korjausleikkauksen jälkeen.

Leikkauksen jälkeen olo oli varsin hutera. En muista juuri mitään siltä pävältä. Leikkaus oli mennyt hyvin vaikka heräsinkin teho-osastolta. Siihen oli ihan eri syyt joista kerron sitten myöhemmin. Viimeinen muistikuva ennen nukahtamistani oli ollut kun unilääke oli aiheuttanut polttavan ja kovin epämiellyttävän tunteen käsivarteen. Toinen hoitaja oli alkanut hieromaan kättä ja toinen asetti happimaskia naamalle. Sen jälkeen filmi onkin katkennut enkä tiennyt mitään koko leikkauksesta joka oli kestänyt viisi tuntia. Herätessä ensimmäinen muistikuva on kun olen katsonut kelloa. Kello oli tuolloin viisi iltapäivällä ja minut oli nukutettu kahdeksan jälkeen aamulla. Olin kuulemma pyytänyt soittamaan miehelle että kaikki oli mennyt hyvin. Itse en tosin tuota muista. Olin nukahtanut tuon jälkeen uudelleen ja herännyt vasta seuraavana aamuna jolloin oksensin mikä kuuluu kuvioihin.

Selkärangassa tangot ovat kiinni ruuveilla. Kuvassa näkyy paikoillaan olevat niitit sillä tikit eivät olisi haavaa piteneet ummessa.

Sairaalasta pääsin nopeasti pois mikä aiheutti huolta läheisissäni. Olin nimittäin kotona ennenkuin mieheni loma alkoi, eikä kukaan päässyt minua hoitamaan muuten kuin päiväseltään käymään. Vaan siitä selvittiin ihan kunnialla. Kun lomalainen saapui luokseni olin saanut käyttööni pyörätuolin, sillä en jaksanut kävellä muutamaa askelta pidemmälle. Matka pelkästään makuuhuoneesta keittiöön väsytti hirveästi joten päivät meni pitkälti siinä että makasin sängyllä haaveillen tulevasta sillä yksi välietappi oli käyty. Minä en halvaantunut joten talon ostosuunnitelmia voitiin viedä eteenpäin. Yllättäen suureksi motivaation lähteeksi osoittautuikin tämä talo. Kolmisen viikkoa leikkauksesta päätin yrittää irti pyörätuolista, sen verran että lähden mukaan taloa katsomaan. Joku toinen olisi hyvin voinut todeta ettei aio lähteä mukaan kun ei jaksa kävellä kotonakaan. Minä päätin toisin ja vänkäsin itseni mukaan ja kävelin keppien kanssa. Autossa istuminen oli kieltämättä aika tympeää kipujen takia mutta periksi ei annettu.

Kuukausi leikkauksesta kokeilin kävelemistä ilman keppejä ja pyörätuolia. Tuolloin jätin myös kipulaastarin pois ja lähdin ulos kävelemään työntäen itse pyörätuolia. Hirveästi tuon jälkeen en ole pyörätuolikuskia tarvinnut. Jos kauppaan lähdettiin niin sinne en uskaltanut lähteä vielä kävellen, joten silloin matkaan lähdettiin pyörätuolilla. Kaupan käytävillä palloilu oli varsin mukavaa, sillä lattia oli niin tasainen ettei paljoa voimaa tarvittu kun pyörätuoli kiiti eteenpäin.

Leikkaus oli yksi suurimmista elämäni oppitunneista, sillä jouduin tilanteeseen jossa minulla ei ollut vaihtoehtoja eikä tilaisuuksia tekosyille, miksi en voinut ottaa apua vastaan. Olen aiemmin tehnyt sen virheen minkä vuoksi olin paljon hermostuneempi ja pinna katkesi hyvinkin äkkiä. Nyt ei annettu vaihtoehtoja joten apu oli otettava vastaan. Kenties siinä piili se salaisuus miksi toivuin niin kovin äkkiä. Vaikka välillä otettiinkin takapakkia niin niistäkin piti vain ottaa opiksi. Vaikka olo on parempi mitä vuosiin ja liikkuminen helpompaa, ei sovi unohtaa että leikkaus toi omat rajoitteensa liikkumiseen ja näiden vuoksi joudun jatkossakin pyytämään apua.

Masennus on sairaus

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Jos voisin palata menneeseen kertoisin äidilleni mikä on, kertoisin ne suuret salaisuudet mitkä mieltä painaa. Ehkä tuolloin olisi jo huomattu että maailmastani on alkanut huuhtoutua pois värejä. Että olin sairastunut masennukseen.

Jo pelkästään sanana masennus on kylmä. Sitä se on myös kantajalleen joka tuntee itsensä arvottomaksi taakaksi. Masennus ei katso siviilisäätyä, taloudellista tilannetta, sukupuolta tai ikää. Masennus saattaa puhjeta kenelle tahansa. Oma taisteluni masennusta vastaan on alkanut jo lapsena mutta virallisesti todettiin ollessani 15 vuotias.

Masennus kytee pikkuhiljaa syöden tunteita ja tuoden tilalle tyhjyyden. Ihminen jolla on toisen ihmisen silmissä kaikki hyvin voi kyseinen ihminen tuntea pelkkää tyhjyyttä ja nähdä elämänsä harmaana.

Moni masentunut kokee olevansa taakka niin perheelleen kuin yhteiskunnalle. Negatiiviset ajatukset ruokkivat tyhjyyden ja arvottomuuden tunnetta aivan kuten minulle kävi. Aloin ajatella negatiivisesti mikä aiheutti kierteen joka syveni syvenemistään.

Vuosien taistelun ja totaalisen pohjakosketuksen jälkeen löysin kipinän jota olen varjellut. Se täytyy jokaisen löytää itse. Ei ole mitään ihmelääkettä joka pyyhkisi sairauden pois. Toisinaan kipinä roihahtaa liekkeihin kun taas hetkessä näyttää siltä että kipinä sammuu lopullisesti. Tärkeintä on olla itse polkematta sitä kipinää, ajatusta että minä tästä vielä selviän.

Itselläni kipinän pintaan toi perheeni joka kerta toisensa jälkeen päätti olla hylkäämättä vaikka kuinka heille huusin ja kerroin vihaavani. Kun tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan negatiivisen mielen alta voi suusta päästä sanoja joita ei tarkoita. Aivan kuin mieli kokeilisi tukipiirin tuomaa muuria että kestääkö se.

Kaikilla tukiverkkoa ei ole. Sairautta ei ymmärretä tai sitä pidetään itseaiheutettuna tai huomionhakuisuutena mikä ei pidä paikkaansa. Jos sairastunut saisi itse päättää jatkaisiko sairastamista vai paranisiko lopullisesti niin voin taata että vastaus on kaikilla sama.
Joillain yksinäisyys vie lopunkin toivon. Kun ei ole ketään kehen luottaa tai ketään kelle puhua niin että toinen kuuntelisi, tunteet patoutuvat ja voivat pahimmillaan viedä hengen. Nämä asiat eivät yksinkertaisesti ole leikinasioita.

Uinuva unelma

Masennus lamauttaa ja oireilee myös fyysisesti. Unta ei saa tai nukkuu ihan liikaa, ruoka ei maistu tai päinvastoin tulee ahmittua enemmän kuin on tarvis, itkettää jatkuvasti ja askel on raskas. Kun itse pääsin irti kasaan puristavasta avioliitostani huomasin voivani hengittää. Vaikka juuri tuon jälkeen diagnosoitiin vaikea masennus ja vajosin suoraan pohjalle.

Kun tajusin viimein painaa kunnolla jarrua ja pysähtyä miettimään mitä minä tältä elämältä oikein haluan, jäi haave prinssistä valkoisine ratsuineen romukoppaan. Olihan tuo jo aikakin…
Sen tilalle alkoi muodostua haave niin terveellisemmästä elämästä kuin kumppanista joka olisi valmis hyppäämään lannan hajuisiin haalareihin täydentäen niitä saappaita joiden minun on tarkoitus täyttää.

Siispä tuumasta toimeen. Tulevalle kumppanille asetettiin viimeinkin kriteeri josta en joustaisi. Halu asua maalla ja tahto omavaraisemmasta elämästä olisi ehdoton. Monien pakkien jälkeen jäin kyllä miettimään että nyt taisin haukata liian ison palan ja että joutuisin tätä unelmaa unelmoimaan yksin. Kun tapani mukaan olin vajoamassa taas mieleni synkkyyteen laitoin eräälle miehelle viestiä. En uskonut hetkeäkään että hän vaivautuisi edes vastaamaan, pidimmehän kovin eriasioista ja olihan kuvien mies ihan liian hyvännäköinen minulle.

Vaan kuinka ollakkaan, tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, teen sen yhteisessä kodissa. Ja mikä tästä tekee huvittavaa on se että tuo suhteen komeampi osapuoli oli ajatellut samoin kuin minä. Sillä erotuksella että minä rohkenin laittaa viestiä.

Näkymä takapihalle suoraan tuvan ikkunasta

Masentaa, ei masenna, masentaa.

Kuluneen vuoden aikana masennus on näyttänyt oikeastaan kaikki puolensa. Miten se lamaannuttaa, miten se satuttaa ja miten se hellittää otteestaan ennenkuin ote jälleen tiukkenee.

Minulle on sanottu että ”sinullahan on kaikki hyvin. Mikä muka nyt masentaa”.
Tällä hetkellä sinun asenteesi, kiitos vain kysymästä.
Miten kukaan voi tietää onko jollakulla kaikki hyvin? Minä sairastan ties mitä ja se masentaa, masennus masentaa, ihmisten asenteet masentaa, terveydenhuolto takkuaa ja se masentaa!
Tiedän että tulen tämän sairauden kanssa kulkemaan lopun ikääni. Se ei tule katoamaan mihinkään. Ainoa keino selviytyä on hyväksyä masennus osaksi itseään. Jos ei myönnä sairastavansa ei voi koskaan itse käsitellä asiaa eikä kukaan ulkopuolinenkaan taho voi sinua auttaa.

Omaa sairauttani on auttanut käsittelemään tukiryhmät joissa voi ihan suoraan sanoa kun tuntuu että maailma ”kusee mun muroihin”. Minulla on myös ympärilläni ihmisiä jotka hyväksyvät sen kun käperryn pieneksi palloksi ilman että saan syytöksiä saamattomuudesta tai itkuisuudesta. Eräs minulle hyvin rakas nainen onkin sanonut minulle että on hyvä että itken. On vahvuutta näyttää silloinkun sattuu.

Tätä sairautta ei pitäisi kenenkään käsitellä yksin. Ei sinun, ei minun eikä hänen