Viime vuoden puolella rupesin selaamaan huvikseni myytäviä asuntoja, silmällä pitäen sitä että jos sopiva talo tontteineen sattuisi vastaan tulemaan. Etsin eri sivustoilta ja ilokseni että kauhukseni huomasin pientilan olevan myynnissä naapuri kaupungissa siedettävän ajomatkan päässä miehen työpaikalta. Se mikä asiasta teki kauhistuttavaa oli se että talo kuvien ja tietojen perusteella oli sitä mitä etsittiinkin mutta emme ostaisi taloa vielä. Olinhan saanut tietää että minut leikataan eikä se operaatio ole mikään pieni. Sanoisin koettelemukseksi jossa oli ”all in one”. Pieni virhe voisi halvaannuttaa mikä romuttaisi unelmat täysin ja hyvin mennessään leikkaus olisi elämäni ryhtiliike. Kirjaimelisesti!
läheskään näin pahalta.
Yllä oleva kuva on minun selkäni ennen leikkausta. Asteita on joko 58 tai 56. Lääkäreiden lausuntoja lukiessa tulee esille kaksi eri lukemaa jopa samalta lääkäriltä mikä ehkä hieman huvittaa. Aikavälin ei pitäisi olla niin pitkä että selkärangan muutoksia olisi ehtinyt tulla suuntaan taikka toiseen. Kuva kertoo aika hyvin sen etten ole kyennyt seisomaan suorassa. Olen nököttänyt sivusuunnassa vuosia saamatta asianmukaista hoitoa. Skolioosi todettiin minulla jo lapsena mutta ainoa hoito mitä tuolloin sain oli kotijumppa ohjeet. Kukaan ei ottanut tehtäväkseen seurata miten skolioosi etenee. Muistan vain hartia kivut joista syytin olkalaukkua ja sen painoa. En edes ymmärtänyt mikä sairaus minua vaivasi.
Sain osakseni vähättelevää hoitoa aina leikkaukseen asti. Kaikkein pahin kuitenkin oli kun sain lähetteen ensimmäistä kertaa kirurgille joka kertoi ettei selässä ole mitään mitä pitäisi korjata. Olin tyrmistynyt ja vihainen. Kyseinen kirurgi kuitenkin syystä tahi toisesta oli laittanut lähetteen Ouluun jonne ajan sainkin, jonka olin ensin perua koska ajattelin että miksi minun pitäisi lähteä pitkän matkan taakse kuulemaan sama virsi siitä ettei selässäni ole mitään vikaa. Pyörsin kuitenkin päätökseni ja lähdin mikä osoittautuikin loistavaksi ratkaisuksi. Sairaalassa nimittäin päätös oli hyvin selvä. Skolioosi oli vahva ja ainoa hoitomuoto mikä enää minua auttaisi olisi skolioosin korjausleikkaus. Sinä päivänä pääsin leikkausjonoon ja ensimmäisenä mitä sain tehtyä oli itkun sekainen puhelu omalle äidille. Viimeinkin minun hätä oli kuultu ja minut otettiin tosissaan! Minut korjataan!
Tieto leikkauksesta aiheutti myös pelkoa. Entä jos jokin menee pieleen? Entä jos halvaannun? Mitä minä sitten teen!? Ei auttanut muu kuin luottaa ja toivoa parasta. Onhan Suomessa kirurgia kehittynyt paljon ja hyviä tuloksia saatu niin nuorilla kuin vanhoilla potilailla. Vaikka minua pelotti, olin silti valmis!
Motivaattori ja pyörätuolikuski!
Ennen leikkausta olin paniikissa että kuka hoitaa kissani, kuka hoitaa minua kun saavun kotiin! Pyöritin päässäni näitä ongelmia vaikka apulainen oli ilmoittanut itsensä tehtävään paljon ennen leikkausta! En vain halunnut uskoa ja luottaa siihen että oma kumppani olisi valmis uhraamaan kesälomansa siihen että seuraa paranemisprosessiani kun vaihtoehtoina olisi ollut matkustaminen, grillailu ja perheen kanssa illan vietot. En ollut aiemmin kokenut moista. Tuntui oudolta, että toinen olisi valmis uhrautumaan minun vuokseni näin. Aikaisemmissa suhteissa tilanne olisi ollut se, että olisin joutunut selvittelemään saisinko kotihoidon käymään kotona ja joku olisi pitänyt palkata karvalapset hoitamaan tai sumplimaan hiekkalaatikoiden ja ruokakuppien paikat niin ylös, että olisin ne voinut itse hoitaa. Unohtamatta sitä että kuka käy kaupassa! Näin jälkikäteen ajateltuna tuosta ei olisi tullut tasan yhtään mitään.
Joillekkin ajatus kumppanin auttamisesta ja hoitamisesta olisi ollut päivän selvä asia. Itselleni tilanne oli aivan uusi. Jouduin nielemään sen ylpeyden, että jouduin pyytämään apua monta kertaa päivässä ja jälkikäteen jouduin suoraan myöntämään etten olisi pärjännyt ilman toisen apua
Leikkauksen jälkeen olo oli varsin hutera. En muista juuri mitään siltä pävältä. Leikkaus oli mennyt hyvin vaikka heräsinkin teho-osastolta. Siihen oli ihan eri syyt joista kerron sitten myöhemmin. Viimeinen muistikuva ennen nukahtamistani oli ollut kun unilääke oli aiheuttanut polttavan ja kovin epämiellyttävän tunteen käsivarteen. Toinen hoitaja oli alkanut hieromaan kättä ja toinen asetti happimaskia naamalle. Sen jälkeen filmi onkin katkennut enkä tiennyt mitään koko leikkauksesta joka oli kestänyt viisi tuntia. Herätessä ensimmäinen muistikuva on kun olen katsonut kelloa. Kello oli tuolloin viisi iltapäivällä ja minut oli nukutettu kahdeksan jälkeen aamulla. Olin kuulemma pyytänyt soittamaan miehelle että kaikki oli mennyt hyvin. Itse en tosin tuota muista. Olin nukahtanut tuon jälkeen uudelleen ja herännyt vasta seuraavana aamuna jolloin oksensin mikä kuuluu kuvioihin.
Sairaalasta pääsin nopeasti pois mikä aiheutti huolta läheisissäni. Olin nimittäin kotona ennenkuin mieheni loma alkoi, eikä kukaan päässyt minua hoitamaan muuten kuin päiväseltään käymään. Vaan siitä selvittiin ihan kunnialla. Kun lomalainen saapui luokseni olin saanut käyttööni pyörätuolin, sillä en jaksanut kävellä muutamaa askelta pidemmälle. Matka pelkästään makuuhuoneesta keittiöön väsytti hirveästi joten päivät meni pitkälti siinä että makasin sängyllä haaveillen tulevasta sillä yksi välietappi oli käyty. Minä en halvaantunut joten talon ostosuunnitelmia voitiin viedä eteenpäin. Yllättäen suureksi motivaation lähteeksi osoittautuikin tämä talo. Kolmisen viikkoa leikkauksesta päätin yrittää irti pyörätuolista, sen verran että lähden mukaan taloa katsomaan. Joku toinen olisi hyvin voinut todeta ettei aio lähteä mukaan kun ei jaksa kävellä kotonakaan. Minä päätin toisin ja vänkäsin itseni mukaan ja kävelin keppien kanssa. Autossa istuminen oli kieltämättä aika tympeää kipujen takia mutta periksi ei annettu.
Kuukausi leikkauksesta kokeilin kävelemistä ilman keppejä ja pyörätuolia. Tuolloin jätin myös kipulaastarin pois ja lähdin ulos kävelemään työntäen itse pyörätuolia. Hirveästi tuon jälkeen en ole pyörätuolikuskia tarvinnut. Jos kauppaan lähdettiin niin sinne en uskaltanut lähteä vielä kävellen, joten silloin matkaan lähdettiin pyörätuolilla. Kaupan käytävillä palloilu oli varsin mukavaa, sillä lattia oli niin tasainen ettei paljoa voimaa tarvittu kun pyörätuoli kiiti eteenpäin.
Leikkaus oli yksi suurimmista elämäni oppitunneista, sillä jouduin tilanteeseen jossa minulla ei ollut vaihtoehtoja eikä tilaisuuksia tekosyille, miksi en voinut ottaa apua vastaan. Olen aiemmin tehnyt sen virheen minkä vuoksi olin paljon hermostuneempi ja pinna katkesi hyvinkin äkkiä. Nyt ei annettu vaihtoehtoja joten apu oli otettava vastaan. Kenties siinä piili se salaisuus miksi toivuin niin kovin äkkiä. Vaikka välillä otettiinkin takapakkia niin niistäkin piti vain ottaa opiksi. Vaikka olo on parempi mitä vuosiin ja liikkuminen helpompaa, ei sovi unohtaa että leikkaus toi omat rajoitteensa liikkumiseen ja näiden vuoksi joudun jatkossakin pyytämään apua.
