Mitä kuuluu?

En olisi uskonut että minut valitaan mukaan ohjelmaan. Olin kieltämättä hyvin yllättynyt kun sarjan ohjaaja ja tuottaja Sami Kieksi otti yhteyttä.

Tuli pidettyä hiukan taukoa kirjoittamisessa mutta vannon että siihen on hyvä syy. Olen ollut viimeiaikoina erityisen kipeä ja tilalla on sattunut kaikkea uutta ja ihmeellistä. Lähtökohtaisesti meille kuuluu todella hyvää. Tyhjä navetta alkaa täyttyä elämästä ja kanilassa kuhisee. Vähän maistiaisia uusista asukkaista onkin tipahtanut Instagramin puolelle. Vaan voi hirvitys minkälaista vauhtia kanin poikaset kasvaa! Ja voi hirvitys millä niitäkin on käyty kuvaamassa!

Vanhemman poikueen yksi pienokainen.

Kanilassa kuhisee

Kanilassa on riittänyt vilskettä ja pieniä jalkoja on ruennut käymään jo pesän ulkopuolella. Poikueita on syntynyt kaksi ja niillä on neljä päivää ikäeroa. Hämmentävää on miten paljon ne eroavat toisistaan. Vanhemmat poikaset ovat lähteneet toisesta pesästä jo liikkeelle ja toisessa pesässä on kaikilla juuri silmät auenneet. Kokoeroakin on valtavasti mutta se selittyy jo vähän silläkin, että toisessa poikueessa syntyi kuusi ja toisessa yhdeksän poikasta.

Neljä päivää nuorempi naapuri.

Toisen pesän poikasissa on enemmän värejä. Ensin näytti siltä että poikasia olisi viisi valkoista ja neljä mustaa mutta vähän kasvettuaan alkoi yhden mustan turkin väri muuttua ja nyt hän onkin kauniin rusehtava vipeltäjä.

Myös sisaruksilta löytyy hiukan kokoeroa.

Vaan ei tämä ihan näin kivasti ole mennyt. Joukkoon kuuluu myös hiukan huonojakin uutisia. Kalifornialaisen poikasista yksi löytyi kuolleena pesän ulkopuolelta, mikä oli siinäkin suhteessa sääli, sillä vain muutaman päivän päästä muut poikaset lähtivät pesän ulkopuolelle seikkailemaan ilman että kylmyys heidät kangisti. Toisessa poikueessa sattui hiukan kummia. Yksi poikasista nimittäin katosi jälkiä jättämättä. Kopin ulkopuolella ei näy mitään jälkiä murtautumisesta eikä pienen ruumista löytynyt mistään. Yksi valkoinen poikanen vain katosi ja meinasipa toiselle valkealle käydä myöskin ohraisesti! Häkkejä siivoillessani huomasin ylimääräistä liikettä häkissä ja huomasin pienen valkoisen poikasen liikkuvan hyvin kankeasti pesän ulkopuolella. Syliin nostaessa poikanen oli hyvin kylmä. Kani mukaan ja äkkiä sisälle!

Kani pääsi lämmittelemään tipujen lämpölampun alle.

Kotkot saapuivat

Instagramin puolella on juttua saanut lukea tästäkin! Meidän navettaan sekä kylpyhuoneeseen on tullut asukkaita! Yllä oleva kuva paljastaakin että meidän Alhot kuoriutuivat ja asustavat tällähetkellä meidän kylpyhuoneessa. Kahdeksasta munasta kaksi meni kesken mutta loput kuoriutuivat ajallaan ja vaikuttavat terveiltä kaikki. Ruokahalu on kohdillaan, uni maistuu ja uteliaisuutta riittää. Kaikkea ja kaikkia täytyy käydä vähän nokkaisemassa. Myös kissaa olisi kiva käydä tutkimassa mutta yksi juoksee karkuun, toinen ei anna koskea ja kolmas yrittää syödä. Ei siinä paljoa vaihtoehtoja jää.

Nukkuvia tipuja

Siihen on tosiaan syynsä miksi vesikuppi pitää olla sellainen ettei sinne ole helppo hukkua. Tiput kun nukahtavat niin se ei katso aikaa eikä paikkaa. Sitä torkahdetaan vaikka naamalleen ruokakuppiin! Vääriin paikkoihin torkkuminen ei ollut meillä ensimmäisten ”ongelmien” joukossa. Ensimmäinen kunnon tilanne puski päälle kuoriutumisvaiheessa, jolloin yhden tipun napanuora ratkesi ja haavasta alkoi pulputa verta. Untuvikossa ei hirveästi verta ole joten veren näkeminen pisti kirjaimellisesti kiireiseksi. Tyrehdytin verenvuodon ja toivoin parasta. Tuolla haastavamman alkunsa kokenut viipottaa muiden mukana ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Navetan puolelle kanalaan päätyi meidän aikuiset kotkot, joiden toimia on ollut ilo seurailla. Kaikki ovat nuoria sekuleita ja vaikka kukko on nuori, se on ottanut paikkansa joukon johdossa todella hyvin. Ennen meille tuloa ei ollut tohtinut kiekua mutta meillä jo seuraavana aamuna kajahti ilmoille varsin miehekäs kiekaisu! Ei jäänyt epäselväksi kuka täällä pitää rouvista huolta.

Kukko moittii kun kupeissa ei ole tarpeeksi apetta! Kamera pois ja ruokaa!
Kanat ovat asettuneet taloksi kukon kanssa.

Vuohelan tavalla

Pitkä aikainen haave on viimein toteutunut! Meillä asustaa vuohia! Alkuun oli tarkoitus hommata aluksi kaksi kuttua ja opetella vuohien kanssa elämää heidän kanssaan, mutta kun mahdollisuus tarjottiin hommata myös pukit niin tartuin siihen. Samasta osoitteesta tulikin mukaan kahden vuohen sijaan neljä!

Nuori naarasvuohi sai nimekseen Pikkusisko.

Pikkusisko valikoitui matkaani ensimmäisenä. Ihastuin totaalisesti hänen erilaisuuteensa. Hän on kovin utelias ja sen sarvet ovat eriparia.

Jami ja Hakkarainen

Meidän pukit saivat nimekseen Jami ja Hakkarainen. Molemmilla on varsin komeat parrat mutta erityisesti huomio kiinnittyy Hakkaraisen komeisiin sarviin!

Hertta ja Pikkusisko

Pikkusisko sai kaverikseen Hertan. Hertta on utelias mutta vielä liian pelokas tulemaan luokse. Paitsi silloin kun tuon männyn oksia. Tuntuu että kaikki pelko katoaa siinä vaiheessa ja luokse uskaltaa tulla koko poppoo. Kyllä minä vielä näiden luottamuksen saan. Paljon ollaankin jo edistytty vaikka liikkumiseni aitauksen sisäpuolella johtaa karkuun kipittämiseen.

Yle

Yksi syy eläinten lisäksi siihen ettei minusta ole kuultu juuri mitään on se että olen joutunut henkisesti valmistautumaan siihen että meidän taloon tullaan kuvaamaan muutenkin kuin harrastemielessä. Syksyllä jatkoa saavan Some deep story- sarjan ensimmäinen jakso kuvattiin meillä.

En olisi uskonut että minut valitaan mukaan ohjelmaan. Olin kieltämättä hyvin yllättynyt kun sarjan ohjaaja ja tuottaja Sami Kieksi otti yhteyttä.

Kameran käydessä ei ole helppo olla rento ja oma itsensä.

Kun kamera oli pois päältä ja juteltiin niin tuolloin oli hyvä pyöriä penkillä ja koettaa saada selästä paineen tunnetta pois. Kesken kuvauksien sitä ei kehdannut rueta pyörimään eikä keinumaan.

Kuvaus viikonloppu oli itsellekkin hyvin opettavainen. Opin miten monimutkaista kuvaaminen on. Ei se mene kerralla putkeen ja asioita joudutaan ottamaan uudelleen, lavastamaan kohtauksia ja hienosäätämään asioita joita valmista ohjelmaa katsoessa tule edes ajatelleeksi. Se mikä vähän järkytti oli oman äänen ja kuvan näkeminen ruudulta. Voi hyvin olla että se järkytys tulee vielä monta kertaa, mutta niin kai se on kaikilla. En minä itseäni näe samalla tavalla peilistä tai kuvissa. Kieltämättä omat kasvot näytti kovin vierailta ja ääni kuulosti suorastaan hirveältä. ”Kimitänkö minä noin kokoajan”. Onneksi kuvaaja ja tuottaja oli kovinkin kannustavia, vaikka ties kuinka monta otosta meni pieleen sanasekoilujen tai jäätymisen takia. Jää nähtäväksi minkälainen jaksosta nyt lopulta tulee. Mitä olen edellisiä kausia katsonut niin odotukset ovat korkealla. Nyt tehtiin ihan jotain muuta kuin kotivideota.

Aavasta kuoriutui varsinainen linssilude

Kuvauksien aikana ei jäänyt epäselväksi että meillä on musta kissa nimeltä Aava! Monet naurut saatiin kun neiti seuraili varsin hanakkaasti Samia ja näin ollen pyöri myös paljon kuvissa. Joitain tilanteita Aava jopa pelasti ja tarjosi lisää kuvattavaa. Kun kuvattiin viimeisiä juttuja totesi kuvaaja ettei muista milloin viimeksi olisi kuvannut näin paljon kissavideoita. Aavasta taisi tulla jakson varsinainen päätähti!

Minä ja puutarha – Kymmenen faktaa

Olen auttamattoman hidas. Tehokkuutta puuttuu sillä olen haaveilija luonne ja saatan jäädä hääräämään ihan jotain jonninjoutavaa vaikka minun pitäisi tehdä jotain järkevää

Ulkona sataa milloin vettä, räntää ja lunta niin nyt on loistava tilaisuus keskittyä aihepiiriin jota oikeastaan jo kovasti kaipailen. Kyseessä on siis puutarha. Tämä puutarha mikä minulla nyt on pääsee remontin alle ensi kesästä eteenpäin. Sitä ei siis periaatteessa vielä edes ole. On vain laaja nurmikenttä joka näyttää aika elottomalta. Vaan mikäs sen mukavampaa kun seurata alusta asti miten tämä homma lähtee sujumaan. Vaan nyt itse kysymyksien pariin!

1.Ensimmäiset puutarhamuistoni:
Ajoittuvat tietysti lapsuuteen. Muistan kuinka mummun luona nostettiin pottuja ja ihmettelin eikö pikkuruisia perunoita oteta ylös ollenkaan. Tämähän ei käynyt päinsä vaan kävin keräämässä perunat ja keittelin niitä ulkosaunassa kiukaan päällä. Kattilaa ei tarvinnut kaukaa etsiä kun sellainen löytyi leikkeihin annettuna jo valmiiksi. Vettä kattilaan ja lillipotut kiehumaan kiukaalle. Kattilaan taisi sujahtaa myös vihreitä perunoita. Vaikka luulla voisi toisin niin myrkkyperunatkin upposi sillä itse tehty maistui aina parhaalta.

2.Vahvuuteni puutarhurina:
Olen tiedonjanoinen. Haluan oppia uusia juttuja ja niitähän ei tunnetusti opita muuten kuin tekemällä. Kaikkea on kiva kokeilla ja katsoa mitä saakaan aikaiseksi.

Vuosia sitten intoilin, sillä tuolloin olin saanut satoa ensimmäiestä parsakaalista jonka olin puutarhaani istuttanut

3.Haasteeni puutarhurina:
Olen auttamattoman hidas. Tehokkuutta puuttuu sillä olen haaveilija luonne ja saatan jäädä hääräämään ihan jotain jonninjoutavaa vaikka minun pitäisi tehdä jotain järkevää

4.Unelmieni puutarha:
Unelmieni puutarha on hedelmällinen ja luonnollinen. Monien silmissä unelmieni puutarha olisi kauhistus sillä tasan niin ”epäsiistiltä” siellä näyttää. Toisinsanoen luonto saa osaltaan villiinnyttää pihaa sillä tiedän että siitä en hyödy vain minä vaan myös hyönteiset ja piilopaikkoja löytyy myös pienemmille eläimille. Näin lyhyesti sanottuna unelmieni puutarha on eräänlainen viidakko.

Tilaa riittää kyllä ja mikä sen kiehtovampaa kuin seurata luonnon taiteilijoita työssään.

5.Puutarhakirja pöydälläni:
Minun on pakko myöntää mutten omista ainuttakaan puutarhakirjaa.

6.Kukat, jotka löytyvät aina puutarhastani:
En ole oikein koskaan ollut kukka ihmisiä. Vaan nyt siihenkin olisi tulossa muutos sillä minulla on yksi valmis ja kaksi suunnitteilla olevaa kukkapenkkiä. Orvokit ovat jotenkin olleet silmänilo ja niitä kun voi myös hyötykäyttää niin hyötykukkapenkkiin niitä tulee istutettua aivan varmasti. Arovuokko on jotenkin minun oloinen kasvi joten eiköhän sekin vielä puutarhaani pääse kasvamaan.

7.Vihannes/ kasvis, joka löytyy aina puutarhastani:
Vakio mikä löytyy aina on porkkana. Monikäyttöinen, hempeä, makea vaikka onkin tylsä. Silti minun vakio kasvatettuni.

Kun kellaria ei ollut käytössä niin satoa sujautettiin pakaseen valmisaterioiden muodossa.

8.Paras puutarhavinkkini:
Älä niuhota. Jos vaahtoat hirveä kiire päällä puutarhassa aina vain, jää sinulta näkemättä puutarhasi kauneus. Puutarhassa on tarkoitus rentoutua, ei stressaantua

Kauheassa kiireessä voi jäädä vaikka mitä näkemättä.

9.Lempipuutarhatyökaluni:
Minun lempityökaluihini kuuluu hara. Helpottaa kummasti ei toivottujen kasvien kasvua kun haralla maata möyhii. Näin jää aikaa muuhun kuin rikkojen juurien nyppimiseen.

10.Mottoni:
Vuosien varrella on alkanut hahmottua mikä on oikeasti tärkeää joten minun mottoni on: Koti on siellä missä sydän on.

Kun sydän on tyyni tietää että on saapunut oikeaan paikkaan. Aina se kotikaan ei ole vain yksi paikka.

Maalta kaupunkiin

Vaikka lavan edusta olikin jo täynnä musiikin ystäviä sain sujautettua itseni lavan edustalle sivuun lähelle eturiviä. Keikan aikana ystävälliset naiset päästivät minutkin eturiviin kuvailemaan ja keikkaa fiilistelemään.

Aiempaan kirjoitukseeni viitaten joudun kyllä lisäämään yhden ennakkoluulon mikä liittyy hauskanpitoon ja reissaamiseen. Jostain syystä pidetään itsestäänselvyytenä että kun eläimiä taloon tulee niin kotoa ei voi poistua mihinkään mistä ei palata takaisin ennen iltaa. Tämä luulo on täyttä potaskaa ja kyseessä on järjestelykysymys. Pidemmän reissun ajaksi eläimiä tulee hoitamaan joku muu ja lyhyemmän ajaksi eläimille järjestetään ruuat, juomat ja tilat niin ettei eläimiltä tule puuttumaan mitään poissaolon aikana. Meillä nyt toistaiseksi ei ole kuin kissoja ja kaneja joten yön yli reissu oli tässä vaiheessa vielä helppo toteuttaa. Ei muuta kuin kamat kantoon, mies mukaan ja matka kohti Tamperetta sai alkaa!

Tokihan meillä oli ihan syykin jättää koti hetkeksi sillä minulla on ollut vuosia haave. Meillä jokaisella niitä on ja yksi omani on ollut jo pitkään päästä katsomaan livenä yksi ehdoton suosikkini, saksalainen bändi nimeltä Lord of the Lost. Kyseinen poppoo ei ole yhden genren porukka vaan he tekevät musiikkia metallista klassiseen ja rockista
industrial musiikkiin. Tokikaan näitä kaikkia ei sekoiteta keskenään keikalla mikä on sinänsä ihan hyvä, sillä siitä muodostuisi melkoinen sekametelisoppa kaikkine soittimineen. Yhden miehen sooloprojektista kehkeytyi ajan kanssa bändi jota kuunnellaan ympäri maailman mitä en ihmettele yhtään. Tätä oli päästävä kuuntelemaan itsekkin livenä, sillä tyytyminen kateellisena katselemaan muiden ottamia keikkakuvia ei enää ollut vaihtoehto! <— Ihan kuin tämä nyt olisi ollut se pääsyy miksi halusin päästä livenä heitä kuuntelemaan.

Matkalla alkoi selkäkivut mitkä oli kyllä odotettavissa. Monen tunnin junassa istuminen ei tee hyvää ja perille päästyä selkä oli vetänyt itsensä jumiin ja kävely oli aluksi hiukan nihkeää. Tahti reipastui kun aikansa pyörittiin sokkona ympyrää Tampereen kaduilla. Tampereella oli näköjään menossa isompikin tieremppa kun joka paikassa oli kadut revitty auki. Etsinnöissä oli vohvelikahvila johon olin silmäni iskenyt jo katsellessani majoitusta Tampereelta. Aikansa kun seikkailtiin niin kahvila viimein löytyi ja jotain pientä purtavaa tekikin jo mieli.

Vohvelikahvilasta saa nimensä mukaisesti vohveleita. Omani otin jäätelöllä.

Vohvelikahvila oli pieni mutta kovin viihtyisä. Annoksia oli mielestäni mukavasti mistä valita, muttei kuitenkaan liikaa. Annoksissa oli huomattu erilaiset allergiat ja rajoitteet mikä oli positiivinen yllätys pienessä kahvilassa. Itse otin laktoosittoman ja gluteenittoman version jossa tosin on pikkuisen laktoosia matkassa pinnalla olevissa koristeissa. Tästä myyjä muisti mainita ja kysyikin kuinka tarkka täytyy tuotteiden kanssa olla. En yleensä juo kahvia mutta listalta löytyi niin erikoinen kahvi että oli pakko testata. Kyseessä oli kardemummakahvi!

Kermahunnulla kuorrutettu kardemummakahvi.

Taitaa olla sanomattakin selvää että minä tykkäsin. Kahvi oli sopivasti maustettu enkä löytänyt mitään moitittavaa vohvelistakaan Mieskin tykkäsi ja mitä muita asiakkaita ympärillä kuunteli niin tyytyväisiä olivat hekin.

Kahvit juotuamme matka jatkui eteenpäin. Aikaa oli vielä parin tunnin verran ennenkuin pääsisimme hotellille kirjautumaan joten päätimme suunnistaa kohti Vakoilumuseota. Jossain paikoillaan kyhjöttäminen kun ei oikein mieltä lämmitä kun aikaa voisi tappaa järkevämminkin. Museossa kuvaaminen oli kiellettyä joten kamera pysyi visusti laukussa. Satuimme sopivasti kierrokselle jossa kerrottiin tarinoita kuin esimerkkejä museossa sijaitsevista esineistä mitkä oli kieltämättä aika mielenkiintoisia. Myöskin tieto siitä että seksiä on käytetty vakoilun edistämiseen oli ehkä jopa hämmentävä tieto. Kierroksen päätyttyä tutkailimme vielä aikamme esineitä ja lueskelimme menneisyyden vakoojista jotka ovat jääneet kiinni. Huvittava tosiasia että jos James Bond olisi oikea vakooja, olisi hän maailman surkein alallaan. Liian komea, liian näkyvä, liian kuuluva ja aivan liian herkästi naisten vietävissä.

Kellon sipsutellessa eteenpäin suunnattiin kohti hotellia mihin käytiin tavarat viemässä ja minä päätin pitää lepohetken. Jalkoja särki ja selkä jumitti. Vaan ei liian kauan passannut lepäillä, sillä syömässä täytyi kyllä käydä ennenkuin suunnattaisiin keikkapaikalle. Hotellin alakerrassa onkin sopivasti ravintola missä varmasti sain outoja katseita kun näytin siltä että valun pöydän alle ihan justiinsa. Selässä ikävä paineen tunne oli saatava jotenkin pois ja tässä tapauksessa penkiltä ”valuminen” auttoi. Ruokailun jälkeen tuli todettua että meistä on tullut oikeasti vanhoja, sillä kumpaakin väsytti aivan mahottomasti. Siispä hotellihuoneeseen vielä torkkumaan ennenkuin lähtisimme Tampereen yöhön.

Maisemaa hotellin ikkunasta.

”Keep calm and listen to Lord of the Lost”

Saavuttuamme keikkapaikalle Jack the Roostressiin oli meininkin kieltämättä hieman sekava. Lippujen lukulaite ei toiminut eikä kenelläkään ollut tietoa kuinka paljon he pystyisivät vielä myymään ovelta lippuja. Meillä oli ennakkoliput, joten sen suhteen ei tarvinnut huolta kantaa, vaan jäimme kiltisti odottamaan henkilökunnan käskystä eteiseen että lippumme saataisiin luettua. Olihan paikalle ehtinyt ennen meitäkin jo paljon väkeä minkä vuoksi suuri määrä porukkaa oli päästetty salin puolelle ilman lippujen tarkastamista. Tekniset viat eivät hellittäneet vaan meidän kohdalla lukulaite sanoi sopimuksen taas irti eikä suostunut lukemaan meidän lippuja laisinkaan. Meitä kuitenkin uskottiin ja pääsimme sisään. Joitain ihmisiä tilanne tuntui ärsyttävän aivan hirmuisesti ja kiukun tuhahduksia kuului eteisen tungoksesta. Aina ei vain mene asiat suunnitellusti ja sillehän ei kukaan voi mitään. Moni otti asian huumorilla ja siinä heittivätkin ennemmin vitsiä sen sijaan että olisi suuttuneet tapahtuneesta.

Jack the Rooster itse paikkana oli sekin pieni mutta viihtyisä. Tunnelma oli tiivis jo ennen ensimmäistä keikkaa, jonka heitti yhtye nimeltä Rain Diary.  Vaikka lavan edusta olikin jo täynnä musiikin ystäviä sain sujautettua itseni lavan edustalle sivuun lähelle eturiviä. Keikan aikana ystävälliset naiset päästivät minutkin eturiviin kuvailemaan ja keikkaa fiilistelemään.

Rain Diary esiintyi Jack the Roostersissa Tampereella 21.02.2019

Kun Rain Diary sai keikkansa taputeltua loppuun oli illan pääesiintyjän aika. Kieltämättä odotukset oli todella korkeat heidän kohdallaan, enkä tullut pettymään. Lord of the Lost otti lavan ja yleisön haltuun samantien kun lavalle pääsivät. Moni voisi ajatella (tai luulen niin) ettei keikkaan tarvitse niin suuresti panostaa kun kyseessä on pieni paikka joten yleisökään ei sataa ihmistä enempää mahdu ja kyseessä yhtye joka haalii tuhatpäisen yleisön muualla euroopassa leikiten. Vaan toisin kävi. Keikka oli pieni mutta yleisöä kohdeltiin suorastaan silkkihansikkain ja eroten suurista lavoista yksittäisiin ihmisiin pystyi ottamaan helpommin kontaktia mistä varsinkin laulaja Chris Harms tuntui ottavan kaiken ilon irti. Monesta fanista tehtiin varsin onnellisia pieniltä tuntuvilla teoilla, kuten ylävitosilla, kättelemisellä ja suoralla katsekontaktilla. Itse sain osani tästä ihanuudesta ja voin vain kuvitella kuinka punaiseksi olen helähtänyt Chrissin tartuttua käteeni josta herra piti kiinni hyvän tovin samalla tuijottaen suoraan silmiin. Ja minä reppana kun luulin saavani kunnon ylävitosen.

Ennen keikan alkua basisti
Class Grenayde selosti eturivin väelle että juomia ei sitten läikytellä kaiteen tälle puolen.

Tuota kuvassa näkyvää mikkitelinettä kirosin moneen kertaan keikkojen aikana. Kamera herjasi vähän väliä että kohde on liian lähellä eikä suostunut kuvaamaan. Jos jotain negatiivista täytyy illasta löytää niin se kohdistuu kameraan josta loppui säälimättä akku hyvinkin nopeasti keikan alettua. Omaa tyhmyyttä kun en ladannut sitä ennen lähtöä. Kuvittelin akun kestävän sillä olin käynyt kuvaamassa sillä aiemmin vain kaverin lasten syntymäpäivän. Vaan turha oli luuloni ja akku loppui. Puhelimen kameralla en taasen tehnyt kyllä yhtään mitään, sillä kuvista tuli hyvin epäselviä pikselimössö kauhistuksia.
Itseasiassa yhdestä kuvasta tuli jopa omalla tavallaan taiteellinen, vaikkei siitä saa mitään selvää. Onneksi sain joitain hyviä kuvia paremmalla kameralla ennen akun loppumista.

Onhan tämä nyt aivan kauhea mutta jollain tapaa taiteellinen kuva.

vilkaistuani minkä laatuisia kuvia puhelimella tulee nakkasin sen suosiolla laukkuun ja totesin että tämän illan keikkakuvat oli sitten siinä. Toisaalta jäi harmittamaan mutta oli tässä hyvätkin puolensa. Kun kameraa ei ollut niin keskityin täysillä itse keikkaan.

Ennen kameran sammumista onnistuin kuitenkin saamaan myös
Chris Harmsista kunnollisia kuvia

Aika tuntui suorastaan lentävän ja keikan ymmärsin todella olevan finaalissa kun yleisöön heitettiin niin plektroja kuin rumpukapulatkin. Harmikseni sijaintini oli niin sivussa että näistä aarteista jäin auttamatta paitsi. Kaikenkaikkiaan hymy oli edelleen korvissa vielä pitkän aikaa. Ihan jo siitäkin syystä että meille ilmoitettiin että keikan jälkeen kun malttaa tovin odottaa niin olisi mahdollista päästä yhteiskuviin. Ei liene vaikea arvata että jäimme pyörimään lähistölle.

Ainoa josta en onnistunut yhteiskuvaa saamaan oli rumpali
Niklas Kahl

Niin sai maatilan harmaa hiirulainen haluamansa ja vielä sitäkin enemmän. Mies otti ja yllätti vielä sen verran että kuvien räpsimisen ohella löysi lattialta kaksi plektraa! Toisen piti itsellään ja toisen antoi minulle. Tutkailtiin plektroja hiukan lähempää niin huomattiin että toinen oli vielä sellainen jolla oli keikan aikana soitettu. Joskus on hyvä että kanssa juhlijat ovat niin humalassa etteivät huomaa jalkojen juuressa makaavia aarteita. Kotiin saavuttiin seuraavana päivänä ja vaikka reissu olikin varsin mielekäs, oli kotiin saapuminen varsin mukavaa. Mitä nyt talo oli jäähtynyt reilusti, sillä poissa ollessamme kukaan ei ollut taloa lämmittämässä ja kyseiselle päivälle sattui vielä parinkympin pakkaset. Tästä voi taas arki startata ja toivon mukaan kroppani antaa pian anteeksi keikkakeikkumiset sillä selän ja jalkojen ollessa kipeät vielä näin kolmenkin päivän jälkeen alkaa olo hieman nuhjaantua. Silti olen sitämieltä että kaikki oli kyllä tämän arvoista ja tekisin saman vielä uudelleenkin. 

Lisää keikkakuvia ja kuulumisia löytyy instagramista https://www.instagram.com/sorakukka/?hl=fi

Ensimmäinen Blogi

Jokainen aloittaa siitä ensimmäisestä päivityksestä. Se on se ensiaskel jota ei voi skipata vaikka kuinka haluaisi. Kenties tylsäksi havaittu alku onkin se tärkein sysäys matkalla kohti päämäärää oli se sitten mikä hyvänsä.

Mikä minut sitten sai tänne kirjoittamaan? Olen huomannut tässä vuosien varrella että olen ihminen joka ei tipahda oikein mihinkään muottiin. Olen monisairas nainen, jolla on unelmia ja nyt jos koskaan on aika niitä toteuttaa. Haaveilen niin puhtaammasta elinympäristöstä, omavaraisemmasta taloudesta, terveemmästä elämästä ja iloisemmasta tulevaisuudesta. Asutamme pientilaa, jossa on kapasiteettia vaikka mihin! Olen avannut sen ensimmäisen sivun kirjasta jota ei ole vielä kirjoitettu loppuun.

Yhden kuoren sisälle mahtuu paljon sairausia. Minä sain hiukan huonot eväät elämälle ja vikalistan ensimmäinen sairaus havaittiin jo syntymäni jälkeen. Synnyin toinen lonkka sijoiltaan joka lastoitettiin mutta vamma tuntuu tänäkin päivänä. Kukaan ei tuolloin vielä tiennyt että yliliikkuvat nivelet olivat osasyy lonkan sijoiltaan tipahtamiseen. Masennus, anoreksia ja skolioosi astuivat kuvioihin myöhemmin ja todettiin teininä. Aikuisiällä todettiin vielä IBS, hypermobiiliteetti-oireyhtymä, ahdistuneisuushäiriö, Arnold-Chiari, nivelten kuluminen ja muutama muu pikkuvika, jotka vaikuttavat elämään enemmän ja vähemmän. Sairauksista kerron enemmän tuonnempana tarkemmin.

Tulevat kirjoitukset eivät koske ainoastaan elämää kipukapinallisena vaan taltioin myös matkaani kohti sitä elämää, josta olen ollut paitsi kaikki nämä vuodet. Katkeruus ei ole enää vaihtoehto!