Sorakukka ~ Blogi

Puutarhan merkitys terveyteen

Edessäni on lääke, jonka nautittuani saan myrkytysoireita.

Ei se ole vain multaa ja rikkoja, ei epäonnistumista tai odotusta. Se on oma maailmansa, joka tuo tullessaan vastaan haasteita, epäonnea, onnea ja mietteitä.

Puutarhassa touhuamisen tiedetään vaikuttavan positiivisesti meidän fyysiseen että henkiseen terveyteen. Syitä on monia ja voisin rustata ”wikipedia copypastea” tänne vaikka kuinka, mutta en lähde sille linjalle nyt ollenkaan. Pureudun tähän aiheeseen oman sekametelin kautta mitä käyn parhaillaan läpi.

Puutarhurin tavat ja mietteet heijastuvat monesti suoraan puutarhaan. Yksi erikoinen kyky puutarhalla kuitenkin on. Vaikka hoitajansa olisi kuinka allapäin tai negatiivinen hyvänsä, puutarha kompensoi näitä tunteita ja tuo iloa, jos vain tarhaaja ottaa ne vastaan. Esimekkinä toimin minä itse. Meillä kotona kaikki kylvöt ja istutukset olivat myöhässä ja kesken ovat vieläkin. (Vanhempieni luona kylvöt tein ajallaan mutta jätetään ne nyt laskuista pois.) Lannistuin tästä tiedosta mutta tästä huolimatta en jää vaille satoa. Vaikka siis epäonnistuin niin luonto haluaa palkita.

Kaunis, kauniimpi, minä!

Puutarhassa saa olla minkä näköinen huvittaa. Kukaan ei tule kerryttämään paineita miltä minun kuuluisi näyttää. Puutarhassa minut näkee monesti viileällä kelillä rikkinäinen ja likainen takki päällä, hiukset huolimattomasti ponnarilla ja nuhruiset kengät tahi saappaat jalassa. Puutarha on paikka missä voi vain olla ja se tuntuu hyvältä. Jotkut sanovat että puutarhurin tavat heijastuvat puutarhaan. Luonnonmukainen ihminen, luonnonmukainen puutarha. Suttuinen minä, suttuinen puutarha.

Sairauksien myötä olen oppinut ymmärtämään ja näen puutarhani hiukan eri tavalla. Ei sen tarvitse olla niin justiinsa, satoa se tuottaa kuitenkin. Puutarha heijastuu minuun, vai liekkö toisin päin. Puutarhani on karu ja hoitamaton. Silti jotenkin lohduttava ja simppeli. Vertaan itseäni ja pyrin löytämään kaikesta hyvää, muuten stressitaso olisi melkoisen korkea.

Ei kulisseja, ei hienosäätöä, ei mitään turhaa. Sellaiselta sen kuuluisi tuntua ja olon olla. Yksinkertaisesti kaunis, luonnollisesti.

Puutarhan tarinaa mielen kautta

Kun istun kivelle ja katson ympärilleni, näen että pihalla tapahtuu kokoajan. Miksi minun mieleni haluaa minut pysäyttää? Siksikö että teen muuten liikaa? Vai siksi että tekisin muuten kaiken väärin? Takapiha kuitenkin kutsuu minua ja kuin kannustaisi että lähtisin liikkeelle. Askel kerrallaan. Alku tekee kipeää mutta lievittyy hetken päästä. Pakko päästä liikkeelle. Muuten kangistun ja kipeydyn. Puutarhasta löytyy aina kyykittävää. Mieli saa hetken tauon. Ajatukset saavat lentää vapaana. Olo on kevyt vaikka fyysisesti liikkeet takkuaakin.

Sosiaalinen media on täynnä toinen toistaan siistimpiä ja kauniimpia puutarhoja ja pihoja. Kateus iskee toisinaan. Puita ja pensaita, koreita kukkia, nurmikentän rikkovat kivet, jotka muodostavat polun, joka vie poikki tämän kaiken. Mitä minä niillä teen? Pidän kuitenkin enemmän hyötykasveista. Silti petollinen ajatus hiipii mieleen. Voi kunpa minulla olisi jotain mitä muilla ei ole. Mieli lähtee mustumaan. Puutarhan kukat lakastuu, Halla hiipii pihaan vaurioittaen kaikkea mikä vihertää.

Voi kunpa voisin olla kuin nuo, joita niin moni pelkää ja hätistelee. Ollappa kaunis kuin perhonen, ahkera kuin mehiläinen, tarkka kuin sudenkorento ja taiteellinen kuin hämähäkki. Löydän taas puutteita maailman älykkäimpänä pidetystä eläimestä, ihmisestä.

Miksi oma mieli taistelee kaikkea sitä vastaan mitä oma puutarha ja luonto ympärillä yrittää tarjota. Edessäni on lääke, jonka nautittuani saan myrkytysoireita. Mieli ailahtelee kuin puutarhassa puita keinuttava tuuli. yhtenä päivänä lempeä ja lämmin, toisena taas kylmä ja terävä.

Elämää Ilman käsikirjoitusta

Karu ja rikkinäinen kokonaisuus. Joku voisi uskoa ettei tämmöiset räpellykset tuota satoa ollenkaan mutta ovat väärässä. Perhonen lentää ohitseni kohti alas leikkaamatonta nurmea, jossa kukkii valtavasti koiranputkea. Hmmm… Tilaa pitää niittää marjoille, jotta alaoksat saavat enemmän valoa. Nokoset ovat vallanneet pensaiden aluset. Hyvä maa, maukas nokkonen. Kahlaan pensaiden ohi ja katson järvelle, joka kylpee auringon valossa. Tämä on minun puutarhani, minun mieleni puutarha. Täynnä sitä mitä minä tunnen. Suljen silmäni ja annan tuulen hyväillä kasvojani ja mietin tulevaa. Ensi kesänä menee paremmin. Surettaa menetetty sato mutta samalla luonto antaa toivon lohdutuksen. Saanhan minä papuja, retiisiä ja uusia perunoita syksyllä. Ne ehtivät kyllä.

Olen riippuvainen itsestäni ja siitä mitä teen. Päätänkö lopettaa taistelun ja luovuttaa vai annanko itselleni aikaa ja armoa, jotta voin nousta taas. Seisoa suorana ja katsoa aurinkoon, antaa kyynelten virrata, kokea taas niitä tunteita jotka olivat kauan poissa. Nähdä maailman kylpevän siinä valossa mihin en kokenut olevani oikeutettu. Minun mieleni puutarha on, elää ja kehittyy. En ole valmis luovuttamaan vieläkään.

Puutarhan merkitystä terveyteen ovat pohtineet myös kanssa bloggaajat. Käykää ihmeessä lukemassa.

Minä ja anoreksia

Minä voitan sinut vielä. Olet vapaamatkustaja joka elää kivulla, jota kannan mukanani. Tämä keho ja mieli on minun enkä halua jakaa sitä kanssasi.

Siitä on pitkälti 10 vuotta kun minä kuva vääristyi lopullisesti sellaiseen muotoon, mikä laukaisi sairauden nimeltä anoreksia. Olen kuullut ihmettelyjä siitä miksei vain voi syödä, eihän se niin vaikeaa voi olla. Voin sanoa että on se. Ruoka on rangaistus, joka kerryttää painoa muutenkin lihavaan vartaloosi, ruoka on palkinto, jota et ole ansainnut, ruoka ei kuulu minulle ja kalorit ovat vihollinen.
Tietoa milloin sairaus alkoi ottaa niskalenkkiä, ei tiedetä, sillä sekin tapahtui ollessani nuori. Alakoulussa kaikki sai kuitenkin alkunsa koulukiusaamisen myötä, jolloin aloin nähdä itsessäni vain vikoja mutten mitään hyvää. Ennen kaikkea olin tyhmä ja lihava. Halusin vain olla kuten kaikki muut, halusin kuulua joukkoon.

Sairaan näkökulmasta tilanteeni oli ihanteellinen. Kukaan ei ollut vahtimassa mitä söin ja milloin. Vanhemmat olivat paljon poissa kotoa ja jos kysyivät olinko syönyt niin valehtelu oli helppoa. Ruokaakin kaapista kyllä katosi.. nimittäin koirien suihin. Koulussa lähinnä näykin ja söin voita. Herätti huomiota mutta ei niin että siihen jaksettaisiin puuttua. Olinhan muutenkin kauhean vilkas, joten outo käytös ei herättänyt epäilyksiä mihinkään päin. Laihtuminen alkoi pikkuhiljaa ja sitä pidettiin vain normaalina kehityksenä hoikkavartaloiselle lapselle.

Yläasteella oireet kuitenkin paheni. Vatsakivut alkoivat ja jouduin tutkimuksiin. Vatsalaukkuni oli kutistunut huomattavasti anoreksian myötä ja tänä päivänä ihmettelen suuresti miksei se herättänyt epäilyksiä koulun terveydenhoitajassa tai lääkärissä, jolla vatsakipujen takia kävin. ”Syötkö?” -Syön! Ja läpi meni.
Myöskään nestehukan takia tiputukseen joutuminen ei aiheuttanut jatkotoimenpiteitä. Jouduttuani suljetulle osastolle ensimmäistä kertaa vasta huomattiin että sairastan muutakin kuin masennusta.

Osastolle päädyttyäni vihasin kaikkea ja kaikkia. En voinut hyväksyä sitä, että minut oli tuotu ”vankilaan” ja eristetty täysin muusta maailmasta. Pituutta minulla oli 162cm ja painoa 35 kg. Näissä lukemissa oltiin hyvinkin pitkään. Paino ei meinannut lähteä nousuun millään ja väitän että hoitamatta jättämisellä on ollut näppinsä pelissä. Ei kontrolleja, ei seurantaa, ei mitään. Todettiin vain että anoreksia on ja jätettiin siihen.

Ala-arvoinen osastohoito

Osastolla oleminen toi lähinnä lisää hallaa mitä hyötyä. Aliarvoinen kohtelu, vähättely ja syyttely idätti vihan siemenen, jota olin kantanut mukanani. Lakkasin luottamasta hoitohenkilökuntaan ja valehtelu heille alkoi. Ainoa päämäärä oli päästä mahdollisimman pian pois, ihan sama sille puhuinko lähellekkään totta. Piristymistä tai ruokahalun palautumista ei koskaan tapahtunutkaan, vaikka niin väitin. Uhkailu letkuruokinnalla oli ”ammattilaisilta” niin ala-arvoinen veto, että ihmettelen mikä hoitajilla päämäärä tilanteessa oli? Ihan kuin varta vasten yritettäisiin tuhota lapsi lopullisesti. ”Jos et syö me laitetaan sinut letkuihin. Sitäkö sinä haluat?” Myöskään perättömät väitteet ja muista eristäminen oli jotain, missä on ammuttu minua jalkaan. ”Ette te saa olla kahdestaan siellä. Voitte vaikka hirttää itsenne lavuaariin” Vain sen takia että halusimme toisen tytön kanssa olla ja jutella kaksin syrjemmässä muista. Myös ovet laitettiin yöksi lukkoon niin ettet päässyt edes vessaan.

Ruokailutkaan ei minusta menneet ihan niinkuin olisi pitäneet. Olin ainoa porukassa, joka ei saanut pukea pitkiä housuja, taskullisia vaatteita tai pitkähihaista. Muistan vain että minun oli kylmä, enkä olisi halunnut syödä. Ruoka oksetti. Olin ainoa osastolla jolla oli anoreksia. Muut nuoret olivat osastolla masennuksen, itsetuhoisuuden, huumeiden ja alkoholin käytön takia. Tunsin olevani ulkopuolinen kaikin puolin.

Missä on lapsen kunnioitus? Halu auttaa? Missä moraali?

Tiedän etten ole ainoa, joka tälläistä hoitoa on saanut kokea. Sanomisiani ei vain uskottu. Kukaan ei ottanut tosissaan mitä kerroin. Minähän vain liioittelin, koska olen sairas ja pahainen teini. Vanhempani ihmettelivät käytäntöä, ettei minulle saanut tuoda mitään ruokaa osastolle, eivätkä he saaneet puhua puhelimessa kanssani niin usein kun olisivat halunneet. Hyvin paljon puheluja kiellettiin eikä minulle tietenkään mainittu asiasta että perheeni olisi kaivannut ja yrittäneet tavoittaa puhelimitse. Myöskin oman puhelimen käyttö kiellettiin ja se takavarikoitiin. Takavarikkoon päätyivät kirjat ja jopa hiusharja. Edes omia kirjoja ei saanut lukea osastolla.

Kuva on kutakuinkin seitsemän vuotta vanha. Noin kolme vuotta siitä, kun anoreksia todettiin. Nyt pyydän pikselimössö kuvasta kiinnittämään huomiota erityisesti olkapäähän. Se ei ole varjo eikä tärähdys. Se on luu.. Myöskin löysiin vaatteisiin pukeutuminen oli arkipäivää. Tosin minun tapauksessa ei tarvinnut metsästää löysiä vaatteita. Kaikki olivat isoja. Minusta on hyvin vähän kuvia nuilta ajoilta. Vihasin kameraa enkä voinut sietää sitä, että minua kuvattiin. Tuhosin paljon kuvia itsestäni tai niitä joissa minä olin. Nämä kuvat ovat säästyneet vain siitä syystä että kuvat olivat jääneet sinälliselle poikaystävälleni, joka antoi nämä minulle vuosia seurustelun päättymisen jälkeen. Olin tuolloinkin laiha, liian laiha.

Painoindeksiin tuijottaminen

Minusta on väärin että terveyttä verrataan vain painoindeksiin. Enhän minäkään mikään hälyyttävä tapaus ollut indeksin mukaan. Vaan mikä on ollut todellisuus? Usko meinaa horjua vielä tänäkin päivänä että olenko minä muka ollut edes ”kunnolla anorektinen” vaikka vallan hyvin tiedän että laihuus on yksilöllistä. Kaksi teiniä voi hyvin olla saman painoisia mutta toinen sairastaa anoreksiaa. Ei pitäisi tuijottaa numeroita vaan kehonkuvaa kokonaisuutena. Monet samanpainoiset ovat ihan hyvin voineet olla terveitä. Minä en ollut!

Vuosia sairauden toteamisen jälkeen minulla aloitettiin lääkekokeilu unettomuuteen, minkä seurauksena painoni ampaisi nousuun ja alle kahdessa kuukaudessa paino nousi +15 kiloa. Kehoni ei ollut tottunut sellaiseen massaan, joten ihoni venyi arville ja polveni lähtivät kulumaan. Tietenkin hain apua sairaalasta epämukavaan olooni ja olin hyvin hämilläni kun en sitä saanut. Syy löytyi painoindeksistä. Nyt se näytti normaalia painoa, joten ei nähty syytä nesteen ja pöhötyksen poistoon. Olinhan normaalipainoinen. Jopa minä tiesin että yhtäkkinen painon nousu ei ole hyväksi eikä nesteen kertyminen kehoon ollut normaalia. Nestettä minulta lopulta löytyi niin selästä, reisistä sekä kohdun takaa.

Minä kuva tänäpäivänä

Vääristynyt se on vieläkin. Sillä erotuksella, että ymmärrän milloin menee överiksi. En voi sietää ajatusta että lihoisin, näenhän itseni edelleen pulskana. Jotain on silti muuttunut. Minä syön ja olen alkanut pitää ruuasta. Se ei ole vain pakollinen polttoaine, vaan osaan yhdistää siihen seuraa ja joskus jopa nautintoa. Appipappa tuossa viimeksi käydessään tokaisikin että tokko minäkin tulisin juhannusta viettämään samaan porukkaan heidän kanssa. Syötäisiin ja saunottaisiin. Ennen vastaus olisi ollut päivänselvä kieltäytyminen mutta ei enää. En enää laske kaloreita tai tee paastoja, jonka aikana en edes juo mitään. Ennen pidin sitä saavutuksena. Nykyisin itsetuhoisuutena.

Painoindeksi tuppaa hiukan naurattamaan. Keinun lievän alipainon ja normaalipainon rajalla. Tätä kirjoittaessani olen lievästi alipainoinen mutta huomenna voin olla taas normaalipainoinen. Tämän rajan erottaa 0,2 kg joka heittelehtii puolelta toiselle, mikä on ihan normaalia. Pituutta minulla on nykyisin 164 cm, kiitos skolioosin korjausleikkauksen, joka toi minulle pari senttiä lisää pituutta. Painoa minulla on 51 kiloa ja tiedän etten ole mikään lihava mutta joku heittää henkisesti sokeria tankkiin minkä vuoksi ryven ajoittain itseinhossa tänäkin päivänä. Marisen avokille kuinka olen lihonut vaikka viimeisen kolme vuoden aikana painoa on tippunut kahdeksan kiloa. Nämä kilot on pudotettu lääkkeiden aiheuttamasta pöhötyksestä. .

Mainittakoon vielä sellainen että ennen lääkkeiden tuomaa painon nousua olin painanut vaivaiset 44 kiloa. Mikä on aikuisella merkittävä alipaino. Olen aikuisiällä rämpinyt ylös sairaanloisen alipainon rajalta normaalipainoiseksi ilman hoitoa. Saavutus kai se on sekin.

En kuitenkaan tavoittele takaisin tuohon 44 kiloon, vaikka joku pään sisällä huuteleekin välillä että se se ihanne paino on. Tiedostan kuitenkin sen että se on se överi ja että leikkauksen jälkeen olen päässyt paremmin liikkeelle mikä on tuonut lisää lihasmassaa kehooni ja se siellä painaa, eikä suinkaan se kammoksuttu rasva.

Minä kuvaa murskaa sairaudet, joita kannan mukanani. Kieroutuneet jalat, turvonnut vatsa ja kalpea olemus. Näistä toivon tulevaisuudessa pääseväni eroon ja itseasiassa olen taas leikkuujonossa. Jalat viimeinkin suoristetaan ja jos kaikki menee hyvin niin tulevaisuudessa on mahdollista että minäkin kävelen melkein normaalisti. Ehkä jopa juoksen. Hölskyvät reidet ovat piinanneet minua aina ja nyt syy siihenkin selvisi. Kierouden takia osa lihaksista eivät pääse töihin, jolloin jäävät vaille liikerataa. Ne vain ovat vailla merkitystä. Siihenkin tulee muutos kun leikkaus suoritetaan. Näin minä toivon ja lähden leikkaukseen avoimin mielin vaikka tiedän että tie on tuleva tuskallinen ja pitkä.

Minä voitan sinut vielä. Olet vapaamatkustaja joka elää kivulla, jota kannan mukanani. Tämä keho ja mieli on minun enkä halua jakaa sitä kanssasi.

Satoa kohti

Kuukausi on jälleen vaihtunut ja kuluneeseen kuukauteen on mahtanut melkoisesti hommia ja vaikka kuinka tekee, niin ne ei tunnu loppuvan. Omaa tekemistä on alkanut hidastamaan yltyvät selkä-, lonkka-ja polvikivut. Säät kun lämpenee niin herkemmin tulee lähdettyä liikkeelle ja pysyttyä jalkojen päällä paljon pidempään, sillä nivelkivut ovat alkaneet hellittää, enkä selän titaanihilppeitä juuri tunne. Liikkuminen on siis verrattaen mukavaa, vaikka se sitten kostautuu muuten oireilemalla. Oli siis pieni pakko nöyrtyä kivuille ja asettaa kipulaastari paikoilleen, vaikka se omat ongelmansa tuokin. Tuo laastari muistuttaa minua taas selkä leikkauksesta, josta on kulunut jo vuosi. Pyörätuolista mylläämään puutarhaan vuodessa! Ei hassumpi suoritus!

Puutarhan marjat

Odotan innolla ensivuotta, jolloin pellot palautuvat vuokralta meille omaan käyttöön takaisin. Suunnitelmissa olisi marja- ja hedelmätarha. Itsetehdyt hillot, hyytelöt, mehut, soseet ja kuivatut herkut ovat jotain niin ihastuttavaa, että kun tilaa saan niin sitten homma saa luvan lähteä ihan huolella lapasesta. Syöjiä kyllä riittää, joten tiedossa on mansikoita, omenoita, vadelmia, tyrniä, pukinpensasta, karviaisia ja marja-aroniaa. Vähintäänkin! Meillä on valmiina musta- ja punaviinimarjapensaita, jotka ovat ties kuinka vanhoja. Satoa tuottavat silti runsain mitoin, joten tyytyväinen olen. Viime talvena ei kaupanmehuja tarvinnut ostaa ja pakkasessa on vielä viimevuotisia marjoja. Meillä onkin urakka syödä pakkanen tyhjäksi.

Myyrien ja hiirien mylläämällä nurmikolla on saanut tarkoin katsoa mihinkä astuu. Siitä syystä on maahan tullut kiinnitettyä erityisesti huomiota ja olenkin ihmetellyt hiukan hassua pihan muotoa. Ihan kuin siinä olisi joskus kasvanut jotain ja se olisi poistettu. Valitettavasti siitä ei saa kunnollista kuvaa enää, sillä heinä on kasvanut nyt hurjaa vauhtia. Muutamana päivänä eläimet ovatkin saaneet tuoretta nurmea, jonka olen käynyt niittämässä pihalta. Tepastellessani alueella kuitenkin huomasin taimia ja hiukan hymähtelinkin että liekkö paikalla ennen ollut mansikkamaa. Nuo pienet ja orvot taimet tekisi mieli vain napsia ruukkuihin talteen ja istuttaa paremmalle kasvupaikalle. Vaan eipä minua ole mikään estämässäkään! Lisään sen kuuluisalle ”to do” listalle!

Voimaannuttava edistyminen

Kertoilinkin että olen ollut viimeaikoina tavanomaista kipeämpi. Siihen on syy, jota en kuitenkaan ole valmis hylkäämään. Nimittäin yhdessä tekeminen. Mieheni veljellä urakoitiin ensin polttopuita ja vaikka minä kääntelin milloin halkomakoneen vipua, tahi nostelin puuta koneen syleilyyn niin parin päivän tekeminen riitti rasitukseksi ja sitä ollaan nyt pari päivää huokailtu, josko tuo keho nyt jo alkaisi rauhoittumaan. Tosin ennen kyseistä parin päivän aherrusta edelsi yksi melkoisen raskas päivä. Huomasin roskalavalla ilmoituksen että erään pihan perältä oli kaadettu kaksi vanhaa terijoensalavaa ja ne saisi tulla pilkkomaan ja viemään mennessään. No minähän nostin käden pystyyn ja hihkaisin että HEP!

Aluksi oli sovittuna päivä, jolloin tuo minun käsijarru (lue mies) olisi matkassa toppuuttamassa ja auttamassa, mutta niin siinä kävi että hälle tulikin kutsu töihin pahimmoilleen, joten päädyin tähän urakkaan yksin. Perillä minua ilokseni olikin auttamassa talon isäntä ja niin me kahdestaan pistettiin puuta pienemmäksi ja vaikka kokopäivän tihuutti vettä niin eipä tuo menoa haitannut yhtään. Useamman kuorman tuotuani kotiin mietin että kunhan puut kuivaa, niin niitä polttelee erityisellä ilolla.

Seuraavaksi olisi vuorossa meidän omat polttopuut.

Meillä meinasi viime talvena tulla hätä kun puut oli loppua kesken pahimpien pakkasten. Jostain syystä sitä tuli vannottua että talven astuessa eteiseen on meidän liiteri täynnänsä puita eikä pelkoa siitä että ne loppuisi kesken. Pikkuhiljaa urakoidaan puut kuivumaan ja kuivemmat puut tehdä liiteriin valmiiksi. Jotenkin puiden tekeminen on mieluisaa puuhaa. Kenties siksi että se tietää tulevaisuudessa lämpöä ja onhan tämä jotenkin terapeuttista hommaa.

Takapihan muodonmuutos!

Vaan on sitä ehditty muutakin mesota kotosalla. Meidän takapiha alkaa nimittäin näyttää pikkuhiljaa siedettävältä! Villiintynyt ruusupensaikko sai luvan väistyä ja tilatte kylvettiin nurmikko. Ei ollut mikään pikkuhomma mutta tulipahan tehtyä! Kevätvuohenjuuri täytyy vielä siirtää lopulliselle kasvupaikalleen niin tuo alue olisi aikalailla valmis.

Olihan nurmimatto ajan kanssa levinnyt niin kovasti, ettei kaivojen betonilaattaa juuri näkynyt. Kaivettiin sekin samalla esille. Ylemmässä kuvassa betoni alueen pitäisi näkyä, mutta kuten huomaatte niin eipäs näykkään. Siellä se oli piilossa.

Kaivonkansille annettiin hiukan enemmän tilaa.

Lavojen kanssa ollaan siinä pisteessä että ne saisi rueta pikkuhiljaa siirtelemään paikoilleen. Vielä täytyy nykiä pienempiä juurenpätkiä pois vadelma ryteikköalueelta. Juuria oli aivan kauhea määrä. Onneksi saimme traktorin lainaksi, millä juuria ja kasvustoa oli helppo siirrellä ja jopa puskea pois tieltä. Kävi hiukan nopeammin ja kivuttomammin mitä käsin rueta siirtelemään vähän kerrallaan.

Ja koneella loput risut ja juuret siirrettiin pois ja taisi siinä koivukin saada tuomionsa.

Paljon on siis tapahtunut mutta paljon on vielä tapahduttava! Eihän tässä mikään kiire ole vaikka kiire onkin 😀

Lisää edistystä ja puutarhanmarjoista pääset lukemaan alla olevista linkeistä. Antoisia lukuhetkiä!

Puutarhahetki- Suurien unelmien puutarhablogi

Kohti laadukkaampaa elämää

Maalaiskaupungin piha

Jovelassa/omavarainen

Luomulaakso

Ku ite tekee

Hellävarainen kasvojen puhdistus

Suolasta on helppo tehdä itselleen kasvovettä. Ei tarvita muuta kuin kuumaa vettä ja suolaa

Ennen käytin itse kauppojen tuotteita aika ahkeraan. Oli purkkia ja purnukkaa jos jonkin näköistä ja sekaiholle, rasvaiselle- ja kuivalle iholle omat tuotteensa. Monellekkin on jo käynyt tutuksi se, että näitä ihonhoitoon soveltuvia aineksia löytyy ihan omasta ruokakaapista ja ajattelin esitellä teille kaksi hyvin helppoa tapaa hoitaa ihoa kotikonstein.

Mustapäiden poisto

Tämä tapa poistaa mustapäitä on hyvin hellävarainen iholle, aika hajuton, myrkytön ja jämät kasvoilta on helppo pestä pois. Ei tarvita muuta kuin kananmunan valkuainen sekä paperia. Itse käytän tulostuspaperia mutta suosittelen käyttämään hiukan ohkaisempaa paperia, vaikka onnistuu se paksummallakin.

Paperista leikataan sopivan kokoisia paloja. Itse suosin kolmioita jotka on helppo leikata ja sommitella kasvoille. Leuan alueelle kannattaa joko leikata kaksi pienempää kolmiota tai repiä hieman isompaa kolmiota, jotta se asettuu ihonmyötäisesti eikä jää koholle.

Kolmiot kastellaan valkuaisessa ja asetellaan iholle. Kananmuna ei niinkään haise, joten kuivumisen odottelu ei ole hajun suhteen tuskallista tai tympeää.

Valkuainen kuivuessaan kiristää ihoa. Paperit kasvoilla ei paljoa hymyillä. Kuivumista on helppo testata venyttämällä omaa ihoa sormin. Kuiva keltuainen on tarrautunut ihoon ja ihoa kiristää venyttäessä. Tässä kuvassa huomaa hyvin sen miten käy jos leuan paperi on väärän mallinen. Se jää kuprulle eikä ihoa vasten. Tuonkin hoitaa helposti vaikka repäisemällä paperin rikki kupru kohdasta tai tekemällä kaksi pienempää paperinpalaa. Tämäkin riippuu paljon käyttäjän leuanmuodosta ja koosta.

Kuivuminen kestää noin 20 minuuttia, minkä jälkeen paperit voi irroittaa. Toisin kuin monet ihoon tarttuvat mustapään poistajat, näiden irroittaminen ei satu lainkaan. Paperiin jää kiinni niin mustapäitä kuin kuollutta ihoakin. Se verran täytyy mainita, että tiukimmat mustapäät eivät poistu tällä tavalla mutta mieluusti käytän ihon puhdistukseen mietoja ja helliä keinoja, joita voin käyttää vaikka päivättäin. Yli jääneen valkuaisen voi sujauttaa jääkaappiin ja käyttää lähipäivinä. Keltuaisesta eroteltu valkuainen säilyy jääkaapissa noin viikon verran. Keltuaisen taas voi ihan hyvin käyttää ruuanlaitossa. Keltuainen ei säily yhtä hyvin, joten se on käytettävä nopeammin.

Suolainen kasvovesi

Suolasta on helppo tehdä itselleen kasvovettä. Ei tarvita muuta kuin kuumaa vettä ja suolaa. Itse teen pieneen pilttipurkkiin desin annoksia, sillä minun kulutus on sen verran pientä ja olen ainoa joka tätä käyttää tässä taloudessa, niin ei ehdi mennä huonoksi.

Suolan käytöstä ollaan niin puolesta kuin vastaan, eikä suolan vaikutuksista ole lääketieteellistä näyttöä. Toiselle sopii ja toiselle ei, ihan kuten muissakin kasvonhoitotuotteissa. Kokeilemalla siis selviää sopiiko suolainen kasvovesi juuri sinulle. Suola sitoo kosteutta, joten sen tehtävä on syväpuhdistaa ja kosteuttaa ihoa.

Suolavettä voi tehdä suurempiakin määriä kerrallaan. Itse teen pieniä annoksia ja tupsuttelen sen iholle. Sen voi tehdä esimerkiksi kestolapuilla, pumpulilla, vanulapuilla jne. Yksi keino on myös tehdä suolavesi suihkepulloon mistä veden voi suihkutella suoraan iholle. On vain pidettävä huoli ettei suolavesi päädy silmiin.

Kulottaminen

Tuli on hyvä renki mutta huono isäntä

Kesä tekee vauhdilla tuloaan ja maasto meillä päin alkaa olla kulotus kuivaa. Meillä kulotuksella pyritään uudistaa luontoa ja helpottaa hiukan omaakin työskentelyä. Piha on ollut hoitamatta vuosia ja sen vuoksi risukkoa ja kuivaa heinää on vaikka muille jakaa. Vaikka kulotuksessa ei hirveästi ravinteita maahan saadakkaan, on se vähäinenkin eteenpäin. Meillä loistava esimerkki on vadelmikko, josta on tarkoitus päästä eroon. Edellisten vuosien kuivat oksat oli tympeitä nykiä pois muiden joukosta, jolloin päätin että nyt menen sieltä mistä aita on matalin ja hain tulitikut!

Kuiva risukko oli kieltämättä tympeää raivattavaa

Kulottajan on hyvä muistaa muutama erittäin tärkeä asia ennenkuin sytyttää yhtään mitään. Tuli on hyvä renki mutta huono isäntä, joten tulta on valvottava! Kuiva heinä/risukko palaa iloisesti ja valvomatta saattaa aiheuttaa levitessään vaaratilanteita ja vahinkoa. Rakennuksien läheisyydessä ei kannata kulottaa, sillä tuli voi helposti hypätä rakennukseen ja aiheuttaa tuhoa ja pahimmillaan polttaa koko rakennuksen. On huomiotava myös sääolosuhteet. Jos sää on varsin tyyni ja maasto on tarpeeksi kuivaa, voi kuloituksen aloittaa. Jos on liian kosteaa, voi tuli jäädä kytemään ja syttyä myöhemmin aiheuttaen vaaraa.

Mitä kuloittaminen tarkoittaa käytännössä?

Kuloittamisella on oma tarkoituksensa ja sillä pyritään korvaamaan maastopalot, jotka sammutetaan kun sellaisia havaitaan. Riippuen mitä aluetta kuloitetaan, on seuraukset erilaiset. Metsää kuloittaessa lisätään luonnon monimuotoisuutta, sillä tietyt hyönteiset, sienet ja kasvit tarvitsevat joko suuremman lämpötilan tai palanutta puuta elääkseen. Vähentyneellä metsien kuloittamisella on ollut taannuttava vaikutus näihin lajeihin ja näin ollen ne ovatkin joko silmällä pidettäviä tai harvinaisia.

Meillä poltettiin nurmialueita ja vadelmikkoa. Nurmialueilla pyrittiin siihen että kasvava nurmi saa paremmin aurinkoa ja että vanha nurmi päätyy nopeammin kasvuston ravinteiksi. Vadelmikon poltto helpotti omaa työskentelyäni ja lannoitti omalta osaltaan maata. Nyt maasta nyittäviksi jäi enää elävä kasvusto sekä juuristo. Työn määrä väheni heti puolella.

Ilokseni huomasin että kuloittamisella oli oikeasti merkitystä ja sen pystyi näkemään aika nopeasti. Alueet joita ei poltettu ovat alkaneet vasta vihertää ja heinä kasvaa hiukan kitumalla kun taas alueet jotka kuloitettiin ovat vihertäneet hyvän aikaa ja heinä on jo niin pitkää, että siitä sai käydä eläimille keräämässä tälle vuotta ensimmäiset vihreät.

Kuloitettu nurmialue vihertää ja heinä kasvaa vauhdilla.

Tiesithän että kulottaa saa vain omalla maalla tai maanomistajan luvalla? Missä ja milloin vain ei saa kulottaa ja on myös huomioitava se että liian kuivaakaan maasto ei saa olla, ettei tuli leviä hallitsettomasti ja aiheuta maastopaloa. Ihmisiä on pahimmillaan kuollut huolimattoman kulotuksen seurauksena. Lähettyvillä on hyvä pitää varmuuden vuoksi sammutusvälineistöä ja ihmisiäkin on hyvä olla paikalla enemmän kuin yksi.

Sairasta kipua

Tunne siitä on hyvin vahva, vain vuosi toisensa jälkeen odotan niskalaukausta, jota ei vain tule. Ellen itse paina liipaisinta. Sitä se masennus on.

Nyt kun ollaan päästy vauhtiin näissä kovin kipeissä mutta silti tuiki tärkeissä aiheissa, jotka koskee yhä vain useampaa Suomalaista, niin annetaas nyt tulla. Viimeksi sairauskertomuksessa kerroin masennuksesta ja siitä miten sen koin ja näin kun olin lapsi. Ajattelin jatkaa samalla aiheella mutta siitä, mitä se voi tuoda kylkiäisenä. Tämä aihe saattaa olla ahdistavaa luettavaa joten jos olet herkkä niin lopeta lukeminen tähän!

Masentuneella ei pelkästään katoa ilo ja kyky tuntea onnea. Samalla katoaa elämänhalu.

Masennuksen mukana usein tulee kaupanpäälliseksi itsetuhoisuus. Itsetuhoisuuden vakavuutta syö toisten idiotismi, jolloin kiristetään toista. ”Tapan ihteni tai viillän iteltä ranteet auki” – uhkailut, jotta saadaan sääliä ja huomiota, tekevät toisen lähellä olevan sairaan avunpyynnöt tyhjiksi. Mielensairauksien varjolla hakee sääliä monikin, joka ei ymmärrä tekojensa vakavuutta. Se syö uskottavuutta oikeasti sairailta. Kun olin nuorempi niin tätä näkyi hyvinkin paljon katukuvassa, mikä saa minut tänäkin päivänä raivonpartaalle. Tosin, näin ajateltuna ei se kovin tervettä ole uhkailla toista itsensä satuttamisella.

Mitä se sitten on jos ei huomion hakua? Masentuneelle on järkyttävän suuri kynnys hakea ylipäätään apua. Viiltely ja itsensä satuttaminen on eräänlainen hätähuuto. Todistelua itselle että on vielä olemassa, pakenemista pään sisällä kiehuvaa kipua, siirtäen kivun hetkellisesti fyysiseksi, avun pyyntö. Auttakaa! Minä en enää jaksa! Ihminen joka viiltää itseään, ei tee sitä huvikseen, ei huomion hakuna, ei kiristyksenä toista kohtaan. Sitä ei tehdä ”just for fun”. Tosin olen kuullut puhuttavan, että sitä tehdään kokeilun halusta. Oudolta se kuulostaa minunkin korviini.
Viiltely alkaa monesti pienistä vekeistä ihossa. Omani alkoi harpilla viiltelyllä yläasteella eikä siihen juuri puututtu. Sain lähinnä nöyryyttävää kohtelua opettajalta, joka tempaisi kerran hihani ylös koko luokan edessä ja kysyi ”mitähän ne nämä mahtaa olla”. Tuli pitkä tauko ja sitten tartuttiin terävempiin ja järeisempiin välineisiin. Tuloksena muutama sairaala reissu.

Se on näin jälkeenpäin ajateltuna melko härskiä että kykenee katsomaan omaa rasvakerrostaan, siinä vaiheessa kun rasva on tursunut venyneestä haavasta näkyviin samalla kun sinusta ulos pulppuaa verta nättinä norona. Mitä siinä miettii? Eipä juuri mitään. Itsekkin tuli tovi tuijoteltua kun veri valui nättinä purona viemäriin. ”Tämä ei taida puristelemalla tyrehtyä. Pitänee soittaa ambulanssi, tulkoon jos kiinnostaa”. Niin minä ajattelin.
Tieto kantautui tuolloin siskoni ja äitini korviin ja he tulivat sairaalaan kanssani. Muistan äidin ilmeen, kun hän halusi ensin katsoa haavaa kun painesidettä purettiin pois. Siskoni kasvot harmaantuivat ennenkuin alkoi niellä itkua. En nähnyt itseäni mitenkään arvokkaana. En mitenkään päin, joten heidän reaktiot yllätti. Miksi he noin tekevät? Minähän se olen tässä jota sattuu! En osaa edelleenkään kuvitella mitä he tuolloin ajattelivat tai kävivät läpi.

Minulta on kysytty miksi viiltelen tai mitä ajattelen kun viiltelen. Voin sanoa että itseinho ja ahdistus yhdistettynä arvottomuuden tunteeseen saa tekemään vaikka mitä typeryyksiä. Typeryyksiä siksi, että monesti jälkeenpäin häpeää tekemiään haavoja minkä takia joutuu tekemään työtä itsensä kanssa että oppii hyväksymään arvet osaksi itseään. Ajatukset ennen viiltelyä ovat hyvin vahvat ja toisinaan tuntuu että keho liikkuu kuin itsestään. Aivan kuin se olisi ihan normaalia toimintaa. Henkinen kipu helpottaa hetkellisesti kun ajatukset siirtyy pakosti fyysisiin vammoihin. On muuten sellainenkin seikka, minkä ymmärsin vasta jälkeenpäin. En tunne ainoastaan kipua vaan hetkellistä mielihyvää. Viiltely herättää hetkellisesti jopa eloon. Syy siihen tunteeseen löytyy kehon reaktiosta tuottaa endorfiinia kun aivot aistii voimakkaan fyysisen kivun. Tämä on kuitenkin äärimmäisen huono tapa yrittää löytää mielihyvän tunteita.

Masentunut on kuollut sisältä päin eikä välttämättä näe syytä olla satuttamatta itseään.

Mitä minä sitten teen?

Kun läheinen sairastuu ja alkaa oireilla itsetuhoisesti. Ole läsnä! Vaikka kuinka toinen inttää että haluaa olla yksin niin älä hylkää. Se on pahinta mitä voit tehdä. Älä syytä sairastunutta siitä mitä hän on. Niin outoa kuin se saattaa terveen korviin kuulostaakkin niin sairastunut ei kykene kontrolloimaan itseään miten terve kykenee tekemään. Itsetuhoiset ajatukset ja masentuneen tunteet vievät mennessään, eikä sairauden läpi pysty ”vain piristymään ja lopettamaan”. Mutta ei tässä ole tarkoitus ketään muuta ahdistaa samalla nurkkaan. Sivusta seuraavalle ihmiselle sairastuneen käytös on puuduttavaa ja luotaantyöntävää. Siksi sairastuneen on pyrittävä kohti valoa kaikin keinoin. Joko yksin tai yhdessä. Jos jää vain tuleen makaamaan, voi helposti syöstä lähipiirin saman sairauden syövereihin, ellei lähipiiri hylkää ennen sitä.

–Tunne siitä on hyvin vahva, vain vuosi toisensa jälkeen odotan niskalaukausta, jota ei vain tule. Ellen itse paina liipaisinta. Sitä se masennus on.

Puutarhan parhaaksi

Meillä on suunnitteilla varsinainen muodonmuutos kun villiintyneet pensaat ja vadelmat joutuvat siirtymään suunnitelmieni tieltä.

Vaikka kevät on tehnyt ahkerasti tuloaan niin meillä ei olla pidetty kiirettä puutarhan kanssa. Olemme keskittyneet eläintenhoitoon, minun paranteluun, roskien keräämiseen ja kulottamiseen. On muuten ollut veikeää huomata että nurmi on alkanut vihertää vain niiltä alueilta missä on vanha heinä poltettu pois. Onhan nurmella nyt enemmän valoa ja vähän lisää ravinteitakin käytettävissään. Olen saanut myös huomata miten kevään tulo on saanut minut innostumaan aina vain enemmän siitä, mitä haluan puutarhaltani ja sen eteen saakin tehdä töitä. Meillä on suunnitteilla varsinainen muodonmuutos kun villiintyneet pensaat ja vadelmat joutuvat siirtymään suunnitelmieni tieltä. Vaan ei vielä! Ulkona sataa parhaillaan lunta ja pakkastakin tuntuu olevan. Odotellaan siis takatalven yli ja ruetaan sitten töihin. Vaan mistä sitä aloittaisi? Vaikka aivan alusta!

Tonttimme sivussa on melkoinen ryteikkö, josta otetaan vähän irti iloakin

Maanparannus suojelullisella alueella

Meidän nykyinen piha on ollut vailla hoitajaa jo vuosia. Ja sen on näköinenkin. Vadelma on villiintynyt pitkin tonttia ja pieniä puun taimia on siellä täällä. Tästä sivusta olisi nyt kuitenkin tarkoitus tehdä sellainen alue, mistä syksyllä satoa saisi vähän talven varalle. Ideoita monilla on ollut meillekkin jakaa asti mutta meille ei ole tulossa kaivinkonetta, jolla maan pinta olisi helppo vain kuoria pois, eikä kasveille olla mitään myrkkyjä levittämässä. Kaivinkone on poissa laskuissa maan suojelun takia ja myrkyt.. no ovat myrkkyjä ja niitä en puutarhaani halua. Kaikki tullaan tekemään pitkän kaavan kautta käsin.

Tarkoitus on siis kaivella vadelmat ylös yksi kerrallaan. Urakka tulee olemaan työläs mutta palkitseva. On tässä se etu että kevät on hiukan etuajassa ja maa on jo melko sula. Kunhan nämä uudet lumet sulaa pois niin pääsen minäkin kaivelemaan. Tarkoituksena tälle sivulle olisi tehdä kohopenkki, johon istuttaisin kurpitsaa, tomaattia ja kurkkua. Kohopenkkiin saan mullat lähipäivinä mitä odotan innolla. Kohopenkkiin ajattelin käyttää hyödykseni kanien aikaan saannoksia eli papanoita. Papana/puru/heinä seos toimii hiukan eristeenä maan rikkoille, lannoitteena kasveille ja korokkeena maanpinnalla. Papanat ovat siitä aivan loistavaa lannoitetta, ettei tarvitse odotella vuotta taikka kahta että jätökset maatuisivat kasveille suotuisampaan muotoon. Papanat ovat käyttövalmiita heti.

Vaikka purua on suhteellisen paljon niin en anna sen olla este. Hyötyä on enemmän kuin haittaa, sillä hoitokeinot löytyvät nekin omasta takaa. Vaikka puru maatuessaan syö kasvualustasta typpivarastoja, täytyy vain pitää huoli, että kasveille typpeä lisätään tarpeeksi. Meillä se tarkoittaa sitä että kasteluveteen lisätään virtsaa. Virtsa on itsessään hyvä typpilannoite sillä ravinteet ovat helposti liukenevassa muodossa. Meillä eläinten virtsa menee kyllä hukkaan, sillä typpi pääsee haihtumaan lantalassa ollessaan. Silti pyritään siihen ettei puutarhaan päädy puhdasta purua vaan papanapuruakin kierrätetään ennen lantalaan tuloa. Tämä ensimmäinen vuosi on menty nyt niin, että papanapuru on päätynyt suoraan lantalaan eikä kanilan kautta navettaan ja siitä lantalaan. Kaneilta jäävää purua ajattelin ja itseasiassa olen sijoittanutkin vuohien aitaukseen, missä purut saavat toimia uudemman kerran kuivikkeena. Purut olkien alla saavat toimia vielä imeytystehtävissä ennen päätymistään lantalan uumeniin.

Vuoden aikana papanapurua on ehtinyt kertyä kivasti.

Viljelysuunnitelmat

Tietäisittekin miten sormet syyhyää päästä penkomaan tuota ryteikkö aluetta ja sen ympäristöä. Suunnitelmia minulla on vaikka muille jakaa ja saa nähdä kuinka paljon aikataulutus menee mönkään. Selkä on ollut taas pahana ja sään yllättävät muutokset eivät asiaa lainkaan paranna. Pidän kuitenkin lipun korkealla, sillä tunnen jo vasta poimitun sarviorvokin tuoksun nenässäni ja voin melkein maistaa yrttitarhan ja kasvimaan aarteista tehdyn salsan suussani.

Heinien seassa on maannut vuosi toisensa perään pölkkyjä, jotka eivät näytä olevan moksiskaan siitä, että ovat nähneet ties kuinka monta vuodenaikaa. Mietin josko käyttäisin näitä hyödyksi ja rakentaisin heinäladon tuohon paikkaan. Lato ei veisi pellolla tilaa eikä olisi takapihallakaan kummittelemassa. Kohtakin olisi loivasti viettävällä paikalla ja tähän kohti pääsee traktorilla pelloilta. Tämän etualalle suunnittelin aluetta, joka olisi tavallista lavaa isompi. Siihen saisi istutettua syvempi juurisia kasveja kuten porkkanaa ja perunaa. Lavoista teen kuitenkin melkein kaikista yhtä syvät, sillä näin on helpompi toteuttaa viljelykierto. Ainostaan salaateille ja kaaleille teen omat pienemmät alueensa, jotka sijoittaisin ladon taakse, sillä se tulee paikkaa kuitenkin varjostamaan ja varjoisatkin paikat haluan ottaa hyötykäyttöön.

Tilaa lavoille onneksi on. Mitä äkkiseltään laskin niin saisin helpostikin kymmenkunta kasvilavaa sekä pitkän kohopenkin rakennettua tälle alueelle. Mikä ei haittaa yhtään. Oma piha ja tieto siitä ettei satoa saisi kuin haaveilla yhden kesän yli, ei tehnyt kauppoja kanssani. Tulevaisuudessa jätän tämän lava-alueen myöskin viljelyyn vaikka pellot olisivatkin käytössä. Voihan sitä ajatella että kokeilee erikoisempia kasveja tällä alueella kun perinteiset viljelmät siirtyy pellolle. Joutomaata ei meillä kyllä jää! Ja kunhan saan asioita eteenpäin niin otan editymisestä kuvia. On niitä mukava katsella itsekkin kun on kunnon ennen ja jälkeen kuvat!

Hyötykäyttö aita

Meillä on ollut suunnitelmissa tien viereen jonkinlainen aita pelkästään jo äänieristeeksi. Kun auto ajaa ohi, ei kuule edes omia ajatuksiaan. Siihen meillä ei vain ole vielä lupaa, joten keskityn siihen mitä minulla on ja mitä voin hyödyntää. Lava-alueen ja pellot toisistaan erottaa muutama puu, pajuja sekä vadelmaryteikkö. Suunnitelmissa kävi, että yritän saada pellon reunalla pajut villiintymään enemmän. Pihaltamme löytyy useampi vanha pajupuu jotka ovat tulleet tiensä päähän. Toivoisin pajua paljon enemmän pellonreunaan vaikka keväisin tulen kiroamaan niitä kun siitepölykausi alkaa, mutta on niistä hyötyäkin. Niistä saan nimittäin kerpuja eläimille ja ne toimivat hiukan tuulensuojana. Kaikkea vadelmaa en tule nostamaan ylös, sillä niistäkin saan teeaineksia ja jos hyvin käy niin marjojakin. En näe syytä hommata elementti aitoja tai muuta elotonta, sillä saman asian ajaa eläväkin kasvi.

Minulla on suuri epäilys siitä, että ruusut ovat joskus toimineet tilanjakajana pihalla. Aika on tehnyt tehtävänsä, pensaat villiintyneet ja levinneet todella laajalle alueelle. Tästä tilanjakajasta on syksyllä toivottavasti enää muisto vain, sillä onhan tämä nyt hirveän näköinen. Tästä kohti pensaat nostetaan samalla tavalla kuin vadelmatkin pois. Suunnitelmissa on, ettei paikalle tulekkaan enää mitään. Pihasta tulee hiukan hillitympi ja nurmesta pilkistävät kivet kaivetaan paremmin sammalen alta esille. Pääsee harmaat kivetkin oikeuksiinsa.

Yrttejä ja aarteita

Mietin pitkään mihin perustaisin yrttipenkkini ja lumien väistyttyä päätös oli helppo tehdä. Tontille on tuotu syystä tahi toisesta kaksi isoa kekoa hiekkaa. Juuria pinta on jo pullollaan mutta mikäpä täällä ei olisi ehtinyt päästä vähän rempsahtamaan. Mikä ikinä on alkuperäinen idea hiekalle ollutkin, niin nyt siitä osa päätyy osaksi yrttipenkin kasvualustaa. Hiekkaa on sen verran, että sitä riittää mukavasti kukka- ja nokkospenkkiinkin.

Vadelma on löytänyt myös hiekkakummulle.

Ensin mietin että minun täytyy löytää lisää luonnonkiviä, jotta saisin penkkien reunoista edes jotenkin fiksun näköiset. Satuin löytämään metsänreunasta kasan sinne lempattuja tiiliä, mitkä saavat nyt uuden sijoituskohteen. Eihän siitä sekametelisopasta välttämättä järin kaunis tule, mutta on nyt kuitenkin jotain millä rajata penkkejä. Kaikkiin penkkien reunoihin tiilet eivät välttämättä riitä mutta katsotaan miten käy. Ja jos loppuu niin eiköhän jostain tule vastaan lisääkin. Lisää aarteita löysin kulotuksen aikana. Kasvillisuuden seasta löytyi vanha tulistelu paikka, mistä ajattelin viedä kivet penkkien reunoille.

Ja viimeinen aarre minkä löysin vasta äskettäin, mikä lämmitti mieltä erityisen paljon!

Viime syksynä täällä pyöriessäni en todella huomannut että vadelmaryteikössä kasvaa suuri viinimarjapensas. Pensaita olen löytänyt kolme pientä ja nyt tämän ison. Joka kerta on hymyilyttänyt kun pensaan tai piiskataimen olen jostain löytänyt. Vaikka pensaita on entuudestaan 14 kappaletta, niin näitä ei voi olla liikaa. Marjoille ja lehdille löytyy kyllä käyttöä. Eläimetkin kiittävät kun talvella saavat syksyn herkkuja. Mietin tovin miten täysikasvuinen pensas on jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Syy siihen on tiheästi kasvaneet vadelmat sekä maitohorsmat, jotka ovat kätkeneet pensaan hyvin.

Paljon on siis tekemistä mutta jospa se syksyllä taas urakointi palkittaisiin. Muita mietteitä maanparannukseen ja muuhun touhuiluun pääset kätevästi lukemaan alla olevista linkeistä! Mukavia lukuhetkiä!

Tsajut

Sarin puutarhat

Metsäläisten elämää

Puutarhahetki – Suurien unelmien puutarhablogi

Kohti laadukkaampaa elämää

Maalaiskaupungin piha

Maatiaiskanasen Elämää

Luomulaakso

Stellan kolmas luonto

Talopäiväkirja/ omavarainen.fi

Rakkautta ja maanantimia

Harmaatorppa

Mitä kuuluu?

En olisi uskonut että minut valitaan mukaan ohjelmaan. Olin kieltämättä hyvin yllättynyt kun sarjan ohjaaja ja tuottaja Sami Kieksi otti yhteyttä.

Tuli pidettyä hiukan taukoa kirjoittamisessa mutta vannon että siihen on hyvä syy. Olen ollut viimeiaikoina erityisen kipeä ja tilalla on sattunut kaikkea uutta ja ihmeellistä. Lähtökohtaisesti meille kuuluu todella hyvää. Tyhjä navetta alkaa täyttyä elämästä ja kanilassa kuhisee. Vähän maistiaisia uusista asukkaista onkin tipahtanut Instagramin puolelle. Vaan voi hirvitys minkälaista vauhtia kanin poikaset kasvaa! Ja voi hirvitys millä niitäkin on käyty kuvaamassa!

Kanilassa kuhisee

Kanilassa on riittänyt vilskettä ja pieniä jalkoja on ruennut käymään jo pesän ulkopuolella. Poikueita on syntynyt kaksi ja niillä on neljä päivää ikäeroa. Hämmentävää on miten paljon ne eroavat toisistaan. Vanhemmat poikaset ovat lähteneet toisesta pesästä jo liikkeelle ja toisessa pesässä on kaikilla juuri silmät auenneet. Kokoeroakin on valtavasti mutta se selittyy jo vähän silläkin, että toisessa poikueessa syntyi kuusi ja toisessa yhdeksän poikasta.

Toisen pesän poikasissa on enemmän värejä. Ensin näytti siltä että poikasia olisi viisi valkoista ja neljä mustaa mutta vähän kasvettuaan alkoi yhden mustan turkin väri muuttua ja nyt hän onkin kauniin rusehtava vipeltäjä.

Myös sisaruksilta löytyy hiukan kokoeroa.

Vaan ei tämä ihan näin kivasti ole mennyt. Joukkoon kuuluu myös hiukan huonojakin uutisia. Kalifornialaisen poikasista yksi löytyi kuolleena pesän ulkopuolelta, mikä oli siinäkin suhteessa sääli, sillä vain muutaman päivän päästä muut poikaset lähtivät pesän ulkopuolelle seikkailemaan ilman että kylmyys heidät kangisti. Toisessa poikueessa sattui hiukan kummia. Yksi poikasista nimittäin katosi jälkiä jättämättä. Kopin ulkopuolella ei näy mitään jälkiä murtautumisesta eikä pienen ruumista löytynyt mistään. Yksi valkoinen poikanen vain katosi ja meinasipa toiselle valkealle käydä myöskin ohraisesti! Häkkejä siivoillessani huomasin ylimääräistä liikettä häkissä ja huomasin pienen valkoisen poikasen liikkuvan hyvin kankeasti pesän ulkopuolella. Syliin nostaessa poikanen oli hyvin kylmä. Kani mukaan ja äkkiä sisälle!

Kani pääsi lämmittelemään tipujen lämpölampun alle.

Kotkot saapuivat

Instagramin puolella on juttua saanut lukea tästäkin! Meidän navettaan sekä kylpyhuoneeseen on tullut asukkaita! Yllä oleva kuva paljastaakin että meidän Alhot kuoriutuivat ja asustavat tällähetkellä meidän kylpyhuoneessa. Kahdeksasta munasta kaksi meni kesken mutta loput kuoriutuivat ajallaan ja vaikuttavat terveiltä kaikki. Ruokahalu on kohdillaan, uni maistuu ja uteliaisuutta riittää. Kaikkea ja kaikkia täytyy käydä vähän nokkaisemassa. Myös kissaa olisi kiva käydä tutkimassa mutta yksi juoksee karkuun, toinen ei anna koskea ja kolmas yrittää syödä. Ei siinä paljoa vaihtoehtoja jää.

Siihen on tosiaan syynsä miksi vesikuppi pitää olla sellainen ettei sinne ole helppo hukkua. Tiput kun nukahtavat niin se ei katso aikaa eikä paikkaa. Sitä torkahdetaan vaikka naamalleen ruokakuppiin! Vääriin paikkoihin torkkuminen ei ollut meillä ensimmäisten ”ongelmien” joukossa. Ensimmäinen kunnon tilanne puski päälle kuoriutumisvaiheessa, jolloin yhden tipun napanuora ratkesi ja haavasta alkoi pulputa verta. Untuvikossa ei hirveästi verta ole joten veren näkeminen pisti kirjaimellisesti kiireiseksi. Tyrehdytin verenvuodon ja toivoin parasta. Tuolla haastavamman alkunsa kokenut viipottaa muiden mukana ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Navetan puolelle kanalaan päätyi meidän aikuiset kotkot, joiden toimia on ollut ilo seurailla. Kaikki ovat nuoria sekuleita ja vaikka kukko on nuori, se on ottanut paikkansa joukon johdossa todella hyvin. Ennen meille tuloa ei ollut tohtinut kiekua mutta meillä jo seuraavana aamuna kajahti ilmoille varsin miehekäs kiekaisu! Ei jäänyt epäselväksi kuka täällä pitää rouvista huolta.

Kukko moittii kun kupeissa ei ole tarpeeksi apetta! Kamera pois ja ruokaa!

Kanat ovat asettuneet taloksi kukon kanssa.

Vuohelan tavalla

Pitkä aikainen haave on viimein toteutunut! Meillä asustaa vuohia! Alkuun oli tarkoitus hommata aluksi kaksi kuttua ja opetella vuohien kanssa elämää heidän kanssaan, mutta kun mahdollisuus tarjottiin hommata myös pukit niin tartuin siihen. Samasta osoitteesta tulikin mukaan kahden vuohen sijaan neljä!

Nuori naarasvuohi sai nimekseen Pikkusisko.

Pikkusisko valikoitui matkaani ensimmäisenä. Ihastuin totaalisesti hänen erilaisuuteensa. Hän on kovin utelias ja sen sarvet ovat eriparia.

Meidän pukit saivat nimekseen Jami ja Hakkarainen. Molemmilla on varsin komeat parrat mutta erityisesti huomio kiinnittyy Hakkaraisen komeisiin sarviin!

Pikkusisko sai kaverikseen Hertan. Hertta on utelias mutta vielä liian pelokas tulemaan luokse. Paitsi silloin kun tuon männyn oksia. Tuntuu että kaikki pelko katoaa siinä vaiheessa ja luokse uskaltaa tulla koko poppoo. Kyllä minä vielä näiden luottamuksen saan. Paljon ollaankin jo edistytty vaikka liikkumiseni aitauksen sisäpuolella johtaa karkuun kipittämiseen.

Yle

Yksi syy eläinten lisäksi siihen ettei minusta ole kuultu juuri mitään on se että olen joutunut henkisesti valmistautumaan siihen että meidän taloon tullaan kuvaamaan muutenkin kuin harrastemielessä. Syksyllä jatkoa saavan Some deep story- sarjan ensimmäinen jakso kuvattiin meillä.

En olisi uskonut että minut valitaan mukaan ohjelmaan. Olin kieltämättä hyvin yllättynyt kun sarjan ohjaaja ja tuottaja Sami Kieksi otti yhteyttä.

Kameran käydessä ei ole helppo olla rento ja oma itsensä.

Kun kamera oli pois päältä ja juteltiin niin tuolloin oli hyvä pyöriä penkillä ja koettaa saada selästä paineen tunnetta pois. Kesken kuvauksien sitä ei kehdannut rueta pyörimään eikä keinumaan.

Kuvaus viikonloppu oli itsellekkin hyvin opettavainen. Opin miten monimutkaista kuvaaminen on. Ei se mene kerralla putkeen ja asioita joudutaan ottamaan uudelleen, lavastamaan kohtauksia ja hienosäätämään asioita joita valmista ohjelmaa katsoessa tule edes ajatelleeksi. Se mikä vähän järkytti oli oman äänen ja kuvan näkeminen ruudulta. Voi hyvin olla että se järkytys tulee vielä monta kertaa, mutta niin kai se on kaikilla. En minä itseäni näe samalla tavalla peilistä tai kuvissa. Kieltämättä omat kasvot näytti kovin vierailta ja ääni kuulosti suorastaan hirveältä. ”Kimitänkö minä noin kokoajan”. Onneksi kuvaaja ja tuottaja oli kovinkin kannustavia, vaikka ties kuinka monta otosta meni pieleen sanasekoilujen tai jäätymisen takia. Jää nähtäväksi minkälainen jaksosta nyt lopulta tulee. Mitä olen edellisiä kausia katsonut niin odotukset ovat korkealla. Nyt tehtiin ihan jotain muuta kuin kotivideota.

Aavasta kuoriutui varsinainen linssilude

Kuvauksien aikana ei jäänyt epäselväksi että meillä on musta kissa nimeltä Aava! Monet naurut saatiin kun neiti seuraili varsin hanakkaasti Samia ja näin ollen pyöri myös paljon kuvissa. Joitain tilanteita Aava jopa pelasti ja tarjosi lisää kuvattavaa. Kun kuvattiin viimeisiä juttuja totesi kuvaaja ettei muista milloin viimeksi olisi kuvannut näin paljon kissavideoita. Aavasta taisi tulla jakson varsinainen päätähti!

Kipukapina

Mukaan lähtiessäni ajattelin, että niin kauan kuin meidän tarinoita ei kerrota missään, ei kukaan voi niitä tietääkkään.

Oletko koskaan kuullut sellaisesta ryhmästä facebookissa johon jokainen kipukroonikko, kipukroonikon läheinen ja terveydenhuollon ammatilainen on tervetullut tutustumaan kipujen monimuotoisuuteen. Ryhmässä jaetaan luotettavaa tietoa siitä minkälaista pitkäaikaissairaiden hoitaminen on ja kuinka paljon siinä on petrattavaa. Usko pois, sitä on paljon. Ihmisten asenteiden on aika muuttua ja ymmärtää ettei kipukroonikko itse valitse kivikkoista tietä laiskuuttaan tai helpon elämän perässä. Meitä sairaita on Suomessa yli miljoona joista 300 000 sairastaa vaikeaa invalidisoivaa sairautta.

Kipukapinan sivuilla facebookissa käydään läpi erilaisia asioita liittyen krooniseen kipuun, kivun hallintaan sekä hyvään kivunhoitoon. Kipukapina – sivun takana on psykologi nimeltä Sirpa Tahko, joka päätti että sivusta seuraaminen saa riittää ja että asioille on ruettava tekemään jotain. Hän on seuraillut meidän kipukroonikoiden hoitoa ja hoitamatta jättämistä eri tilanteissa kymmenen vuoden ajan ja ompa hänellä omakohtaistakin kokemusta sillä hänkin on kipukroonikko.

Miten tämä juttu vaikuttaa minuun? Olen ollut itsekkin vuosia kipukroonikko ja kun Kipukapina perustettiin päätin liittyä mukaan. Yllätyin asenteesta millä ryhmää ylläpidetään. Se on nimittäin lämminhenkinen, syyttelemätön ja auttavainen. Riitatilanteisiinkin puututaan jolloin ryhmän henki pysyy hyvänä. Meitä kipuilijoita kun on monta niin tunteet voivat kuohahtaa. On myös olemassa Kipukapinan vertaistukiryhmä jonne ovat tervetulleita kipukroonikot. Kukaan muu ei ymmärrä paremmin kipuja kuin toinen kipukroonikko. Erityisesti ryhmässä olen ihastunut siihen ettei keskustelut ajaudu nokitteluun tai vertailuun, ”kuka meistä on se sairain”. Jokainen meistä on yksilö ja jokainen tuntee kivun erilailla. Ei ole olemassa muottia jolla pystyttäisiin kipua mittaamaan samanvertaisesti.

Viikon kipukapinallinen

Viikon kipukapinallinen on Kipukapinan sivuille ilmestynyt juttusarja jossa kerran viikossa kerrotaan yhden ryhmäläisen kiputarina. Tällä viikolla sen kunnian sain minä. Mukaan lähtiessäni ajattelin, että niin kauan kuin meidän tarinoita ei kerrota missään, ei kukaan voi niitä tietääkkään. Kivulla on todellakin monet kasvot ja vaikka henkilö kuinka hymyilisi voi hän tuntea kipua. On aika rikkoa ennakkoluuloja!

Minut näkee hyvin usein kuulokkeet päässä sillä musiikista on tullut sellainen osa elämää etten siitä aio luopua. Jos jotain haittaa kuulokkeista on niin se kun musiikin tauottua kuulen turhankin selkeästi niskasta kuuluvan natinan ja rutinan joka johtuu Arnold-chiarin oireyhtymästä. Ilman kuulokkeita en siihen päivällä juurikaan kiinnitä huomiota taustamelun takia. Ainoastaan tunnen rutinan niskassa. Öisin ja kuulokkeiden kanssa kuulen ääniä joita muut eivät kuule. Pitkään olen luullut että jokainen meistä kuulee tätä natinaa ja rutinaa mutta olinkin väärässä.

Minun Kipukapina kertomuksen pääset lukemaan facebookista Kipukapinan sivuilta hakusanalla Sorakukka. Suosittelen myös ihan hakemaan juttuja hakusanalla ”viikon kipukapinallinen”. Näin pääset lukemaan useamman kiputarinan!

Ja hei! Yksi pieni juttu vielä! Näitä päheitä kipukapina pipoja pystyy tilaamaan nettihatun kautta! Käy ihmeessä kurkkaamassa ja tilaamassa omasi! Samaan hengenvetoon huikkaan vielä että Kipukapinan löydät myös instagramista! Sieltä löydät myös minut! Tervetuloa!

Kanat omavaraistaloudessa

Meille kanat ovat tulleet jäädäkseen. Kanalaa rakentaessa tuli samantien otettua huomioon se että tämä harrastus saattaa karata käsistä joten navetasta varattiin reippaasti tilaa pelkästään kanoille.

Rakas lukija! Pahoittelen jo näin alkuun että tästä jutusta tulee pitkä. Vaan mitä voi odottaa kun yhdistetään pääsiäinen ja pääsiäiseen liittyvät eläimet eli kanit, kanat sekä noitien luudalla keikkuvat kissat! Ota siis mukava asento ja valmistaudu sillä tällä kertaa on luvassa eläimiä koskeva kirjoitus jossa ei turhalle rutinalle ole paikkaa ja pääosassa meillä on pääsiäisen tunnetuin hahmo eli kana!

Miltä tuntuisi hypistellä käsissäsi kananmunaa jonka sisällä tiedät olevan elämää? Voin sanoa että se on hirvittävän jännittävää! Meidän tilalla eletään jänniä aikoja sillä haudonta on puolessa välissä ja munissa näkyvää liikehdintää ihmettelisi pitkäänkin mutta hypistelyssä on omat riskinsä joten on parempi antaa munien olla koneessa rauhassa. En osaisi kuvitellakkaan sitä harmitusta mikä olisi jos omalla toiminnalla onnistuisin sössimään haudonnan.

Päätettiin tehdä tämmöinen pieni pääsiäsextra kanoista ja siitä mitä ne meille omavaraostelijoille tarkoittaa näin käytännössä ja sehän sopii oikein hyvin sillä Itselläni olikin aikomus alkaa rustailemaan juttua näistä meidän eläimistä. Leikattu käsikin voi jo paljon paremmin ja sain palata pikkuhiljaa takaisin arkiaskareiden pariin.

Meillä ei vielä hautovia kanoja ole joten se työ on tehtävä itse. Meillä on koneessa tällä hetkellä kahdeksan munaa joissa kuudessa näkyy selvästi elämää. Kaksi muuta ovat mitä luultavammin itämättömiä sillä laitoin kokeeksi ostamiani luomumunia koneeseen kun sinne jäi tilaa.

11.4 munien läpivalaisussa ei jäänyt arvailujen varaan onko munan sisällä elämää. Kyseessä seitsemäs haudontapäivä.

Mitä kanat meille merkitsee?

Meille kanat ovat tulleet jäädäkseen. Kanalaa rakentaessa tuli samantien otettua huomioon se, että tämä harrastus saattaa karata käsistä joten navetasta varattiin reippaasti tilaa pelkästään kanoille. Meille kanat eivät ole vain kovaäänistä seuraa ja sielunhoitoa vaan kanoista saamme niin munia, lihaa ja lannoitetta. Minulta on kysytty miten pystyn lopettamaan omia kasvatteja. Voisin sanoa että helposti mutta se on osa totuutta. Eläimen lopettaminen ei ole koskaan mieluisaa puuhaa mutta ennemmin valitsen tämän tien useammankin seikan takia. Yksi syy on se että tiedän miten eläin on elänyt, mitä syönyt ja miten se on lopetettu. Tämä pätee jokaiseen lajiin. Kun seuraan eläimen elämää syntymästä kuolemaan, voin taata perheelleni taatusti puhdasta ruokaa. Toinen vähän erikoisempi syy on se että itsekasvatettua ei tohdi lautaselta biojätteisiin heittääkkään. jokainen murena tulee käytettyä. Kasvottoman lihan kohdalla tilanne oli toisin. Sitä on helpompi syödä, helppo heittää pois ja helppo käydä vain ostamassa. Vaan kun kyseessä on oma kasvatti niin ruokaa arvostaa ihan eri tavalla kaikin puolin. Sitä ei halua heittää pois, lihan kasvatus, teurastus ja lihan käsittely vie aikaa ja sitä ei saa kaupasta. Tiesitkö muuten että kotona kasvatetun ja tehotuotetun kanan lihan maussa ja koostumuksessa on huima ero? Itsekasvatettu on hiukan sitkeämpää ja maku on riistaisempi. Siinä maistuu onnellinen elämä!

Itse lopetetun eläimen lihaa arvostaa ihan eri tavalla.

Monilla kanoja on lemmikkeinä ympäri vuoden mutta monet ottavatkin kesäkanoja, mikä tarkoittaa sitä että syksyn tullen kanat palautuu omistajalleen tai sitten ne laitetaan pataan, riippuen siitä onko kanat ostettu vai vuokrattu. Jotkut kesäkanojen ostajat ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän tätä lopetus seikkaa vaan syksyn tullen ihmetellään että mihinkäs nämä kotkottajat nyt laitetaan kun niille ei olekkaan talviasutusta eikä itse syystä tai toisesta ole kykenevä lopettamaan. On myös hyvä tiedostaa itselleen että kanan äkillinen vakava loukkaantuminen tai sairastuminen tuo eteesi tilanteen jossa kana on hätälopetettava. Silloin tilanteen pitkittäminen aiheuttaa kanalle kärsimystä joten mitä nopeammin kana lopetetaan, sen parempi. Voisin siis sanoa että jokaisen kanan omistajan olisi kyettävä vähintään hätälopetukseen.

Muita huonoja puolia tässä harrastuksessa ei ole? On niitä! Kanoille saattaa tulla väiveitä, täitä, punkkeja tai kana voi sairastua vaikkapa marekin tautiin joka on kanoilla hyvin yleinen ja helposti tarttuva viirus! Viiruksen kantajia on melkein kaikki kanat ja tartunnan tiput saavat ensimmäisten elinviikkojensa aikana. Kaikille tartunnan saaneille linnuille sairautta ei kehity tartunnasta huolimatta. Joitakin voi myös yllättää haju mikä kanoista lähtee. Jos kanalassa on ilmastoinnin kanssa puutteita tai ulosteita kuivikkeisiin nähden liikaa niin kanala voi hyvinkin alkaa haista ammoniakille.

Alhonkanta

Meillä koneessa haudonnassa tällä hetkellä on Alhoja. Syy miksi valitsin tämän lajin on se että Alhot kestävät kylmää. Pikkupakkanen ei tätä lajia hetkauta. tärkeämpää on että tilat ovat kuivat ja vedottomat. Alhoilta löytyy myös hautomaviettiä noin joka kolmannelta kanalta mikä tietää että meilläkin tullaan jossain vaiheessa lättyilemään. Siis oikeasti! Kana kun alkaa hautomaan niin se ei jää epäselväksi. Pesässä napottaa sulkainen pannukakku joka kyllä kertoo mielipiteensä jos aiot munia mennä keräämään kanan alta pois. Ja vielä lisäksi että Alhot kuuluvat kolmen ahkerimman munijan joukkoon. On hehkutettu että Alhot olisivat hyviä talvimunijoita. Kanoilla monesti viileämmissä olosuhteissa muninta vähenee kun energiaa kuluu niin paljon muuhunkin ja meillä Suomessa luonnonvaloa ei oikein meinaa riittää mihinkään, mikä latistaa muninta intoa. Voisin siis sanoa että kotitarvekanaksi aivan loistava valinta. Yritän olla sen verran kiero että jos meille ahkera hautoja sattuu tulemaan niin sujautan alle muidenkin lajien munia joilla hautomaviettiä ei niin paljoa ole.

Alhot piti nostaa kyllä jalustalle sillä onhan se vähän kuin oman maan kotkottaja. Alhot eivät ole ainoa laji mitä meille tulee, sillä suunnitelmissa on myös Orpingtoneja, jotka ovat hyviä munijoita, iso kokoisia joten ne sopivat hyvin lihantuotantoon sekä kylmänkestävyys on hyvä. Tällä rodulla hautomavietti vaihtelee joten munia yritän sujautella ahkerimpien hautojien alle. Lisäksi meille on suunnitelmissa Brahmoja jotka myöskin ovat hyviä munijoita ja kylmän kestävyyttä löytyy mikä meidän navetassa on enemmän kuin eduksi. Ison koonsa vuoksi sopii myös lihan kasvatukseen. Ja kuten aiemmin sanoinkin niin tämä homma lähtee lapasesta ja minulla vähän sellaista orastavaa tunnetta takaraivossa on tämän suhteen jo nyt, sillä meidän aikuiset kotkottajat ovat parhaillaan toisella paikkakunnalla odottamassa kotiin pääsyä. Kyseessä sekuleiden pieni poppoo!

Pääsiäisen eläinvauvat

Meille sattui näin pääsiäiseksi syntymään 15 kaninpoikasta ja viikon päästä alkaa tiput kuoriutua. Melkoista vilskettä siis tiedossa mutta tämähän on ollutkin tiedossa. Meidän kissat ovat olleet hiukan ihmeissään muutoksista ja voin vain kuvitella hämmästyksen määrää kun tiput alkaa pitämään omaa konserttiaan ja ensimmäiset viikot nämä untuvikot asustavat sisällä ennen kanalaan muuttoa. Kanit ovat jokaiselle jo tuttua juttua ja pienet karvakääröt on ymmärretty jättää rauhaan

Aavasta on haastavaa saada kuvia. Kissa on varsin sutjakka liikkeissään.

Meidän Aava neiti on porukan nuorin ja energisin. Miten voikin näin pieneen eläimeen mahtua niin paljon virtaa. Kekseliäisyyttä ei myöskään puutu ja hellyyttä osataan vaatia.

Laikku sille päälle sattuessaan osaa olla aloillaan kameran edessä.

Laikku on tämän porukan johtaja joka on käynyt kaikille selväksi. Jos reviirille ilmaantuu vieraita eläimiä, täytyy niitä käydä vähän läpsäisemässä ja tekemässä selväksi että tämä reviiri on muuten minun. Uloskin osataan pyytää varsin äänekkäästi ilman että suuta tarvitsee avata ollenkaan. Tassut vain ovea vasten ja armotonta kaapimista. Kynnet tämä mirri on onneksi ymmärtänyt pitää sisällä kun oven kaapiminen alkaa.

Viiru on kissoistamme se kaikkein herkin.

Viiru ja Laikku ovat siskokset. Viirusta on kasvanut meidän pumpuliturkki joka ottaa vieraat lempeästi vastaan. Autoja tämä viiksinaama ei pelkää mikä oli koitua jo kerran kohtaloksi. Jos Viiru sattuu pihalla olemaan ja auto kaartaa pihaan, on melko vakio että seuraavaksi autosta saa yrittää saada ulos Viirun. Eikä sillä ole merkitystä onko auto tuttu vai ei. Ei ole ensimmäinen kerta kun pumpuliturkki on meinannut lähteä vieraan matkaan. Yllättävää sinänsä että itse autossa matkustamisesta Viiru ei välitä.

Kaikki kolme hiirivahtia ovat pitäneet kyntensä piilossa kun ovat uusia tulokkaita päässeet tutkimaan. Se on ollut helpotus sillä meillä esimerkiksi kaneja syntyy useampi poikue vuodessa. Kasvatamme kaneja lihaksi ja tästä kasvatus operaatiosta osansa saa myös kissat. Yllätyin miten hyvin kanin liha teki kauppansa kissoille. Jopa nirsoileva Viiru suostui syömään.

Tämän kevään poikasia. Ikää alle kaksi vuorokautta

Yleensä kanin poikasten annetaan olla ensimmäiset päivät keskenään sillä emo saattaa hylätä poikasensa jos niitä kovin käydään sorkkimassa. Tämä meidän kalifornialainen on ihanan varma ja hyvä emo ja tulee kaveriksi katsomaan jos tutkin poikasten kunnon. Hän synnytti kuusi elävää ja terhakkaa poikasta. Toisen emän kopille ei niin vain menäkkään. Hänellä poikasia syntyi yhdeksän ja hengissä näyttivät kaikki olevan mutta laskiessani poikasia emo tuli ja alkoi siirrellä minun kättäni poispäin poikasista. Ymmärsin yskän, peittelin poikaset takaisin piiloon ja suljin kopin katon. Kuvia en siis käy vielä napsimassa mutta kyllä niitä tullaan vielä saamaan.

Monesti tämän naaraan näkeekin istuskelemassa koppinsa katolla

Vakiosti kaneja meillä on kaksi urosta ja neljä naarasta. Neljä kalifornialaista sekä yksi uudenseellanninpunainen sekä uudenseellanninpunaisen ja suurihopean sekoitus

Hänen kohdalla vielä jännitetään milloin poikaset syntyvät.

Kuvia on tullut räpsittyä taas siihen malliin että jos kaikki laittaisin tänne niin te hukkuisitte kuviin. Paljon jäi myös kertomatta mutta lisää sitten seuraavilla kerroilla. Minut löydätte myös instagramin puolelta minne päivittelen kuvia lisää. Sinne on tulossa päivätystä munien läpivalaisu kuvista kun kolme viikkoa on tullut haudontaa täyteen ja lisäilen sinne myös kuvia kanin poikasista.

Lisää aiheeseen liittyvää luettavaa löydät alla olevista linkeistä! Olkaa hyvät!

Caramellia

Maalaiskaupungin piha

Ku ite tekee

Riippumattomammaksi

Palokankaan pientila

Rakkautta ja maan antimia

Harmaatorppa