Lääkkeitä, lääkkeitä

Olen ehkä jopa hieman katkera lääkkeiden tuputtamisesta. Niitä määrätään vaivaan kuin vaivaan välittämättä siitä mitä se voi pitkällä aikavälillä aiheuttaa ja välillä kyllä tuntuu että oireet pyritään poistamaan lääkkeillä mutta itse oireiden aiheuttajaa ei pyritä poistamaan.

Ajattelin vähän kirjoitella mielipiteitäni ja mietteitä omakohtaisten kokemuksien ja kanssa kipuilijoiden kertomuksien perusteella minkälaista se kivun- tai sairaanhoito on. Mukana on toki myös positiivista mutta pääosin mitä itsellekkin vastaan on tullut on lähinnä negatiivista. Tuntuu kuin sairaiden hoitovastuu haluttaisiin sysätä vain eteenpäin välittämättä siitä mitä kipu ja sairaus voi potilaalle aiheuttaa sillävälin kun pompottelun aikana koetetaan onnea milloin kohdalle sattuisi se oikeasti auttava taho.

Olen ehkä jopa hieman katkera lääkkeiden tuputtamisesta. Niitä määrätään vaivaan kuin vaivaan välittämättä siitä mitä se voi pitkällä aikavälillä aiheuttaa ja välillä kyllä tuntuu että oireet pyritään poistamaan lääkkeillä mutta itse oireiden aiheuttajaa ei pyritä poistamaan. Lääkefimojen voiton maksimointi menee ihmisten terveyden edelle vaikka lääkkeiden tarkoitus on kaiken järjen mukaan toinen. Terveen korviin tämä voi kuulostaa huuhaalta mutta minä annan pari esimerkkiä omasta elämästäni.

Kela katsoo korvattaviksi hoidoiksi lääkehoidon, kuntoutukset ja terapiat kuten esimerkiksi fysioterapian ja psykoterapian. Näistä kaikki tuntuu olevan kiven alla ja omat hoidolliset tarpeet eivät täyty. Olen sairastanut jo lapsesta asti masennusta ja tätä mustaa pistettä sisälläni olen tutkinut, sillä olen halunnut tietää mikä ihme minua viiraa. Tiedän sen että lääkkeet eivät yksistään paranna tätä sairautta vaan rinnalle tarvitaan jotain muutakin.

Masennuksen hoidossa on tärkeää tietää että se lääke nostattaa mielialaa mutta jotta saadaan pysyvää apua on ihmisen tehtävä sellaisia asioita mistä saa mielihyvää ja saatava käsitellä mieltä painavat asiat. Jonkun vain pitää repiä potilas sängynpohjalta liikkeelle. Terapiaa voisi tukea toiminnalla jossa tehdään vaikkapa metsäretkiä, askartelua, maalaamista, nikkarointia, käsitöitä, eläinten kanssa puuhailua, ratsastusta tai vaikkapa puutarhan hoitoa. Se että saat seurassa tehdä mistä pidät ja saat olla sinä, sehän voisi piristää pikkuisen paremmin kuin vain kotona makaaminen lääkeliuskan kanssa odottaen seuraavan viikon terapia istuntoa. Tätä ei vain tehdä. Masentuneen on haastavaa, jopa liki mahdotonta lähteä itsekseen liikkeelle ja tehdä asioita joista oikeasti pitää. Unohtamatta sitä että pahasti masentunut ei koe saavansa iloa enää mistään ja kysyttäessä asiasta vastaus on mitä luultavammin ”en tiedä” tai ”ei mikään”.

Masennus voi myös ajaa etsimään helpotusta turtuneeseen mieleen alkoholista.

Mitä hoitoa minä sain: lääkkeet kouraan ja kotia! Se siitä! Arvata saattaa ettei tuosta ollut mitään hyötyä mihinkään päin. Vuosia syötettiin lääkkeitä ja odotettiin että sairaus katoaisi johonkin. Terapiaan en koskaan päätynyt. Enkä ole päässyt vieläkään vaikka vakava-asteinen diagnoosi on kulkenut mukanani jo vuosia. Minua ei vain kuunnella. En koe saavani keskustelutuokioista mitään irti ja ne ovat minun kohdallani haaskattua aikaa. Tarvitsen ihan jotain muuta kuin keskusteluapua. Tähänkin on vaikuttaneet pitkälti luottamuksen menetys hoitotahoa kohtaan sillä heidän suunnaltaan tuleva jatkuva vähättely, valehtelu ja piikittely ovat saaneet aikaan sen että minua alkaa lähinnä sylettämään kun pitäisi lähteä jonkun luokse juttelemaan. En enää edes halua kertoa mitä minulle oikeasti kuuluu ja toisinaan valehtelen jotta pääsen tilanteesta mahdollisimman vähillä käynneillä.

Toinen esimerkki ajoittuu myös lapsuuteen jolloin itselläni alkoi armoton virtsatietulehdus kierre. Vuosi toisensa perään määrättiin vain kuureja vaikka sairaus oli määritelty jo krooniseksi. Kukaan ei välittänyt lähteä tutkimaan mikä jatkuvat tulehdukset aiheuttaa. Määrättiin vain lisää antibiootteja ja estokuureja kunnes suolisto oli pilalla. Luotin pitkään siihen että minua hoidetaan oikein ja että kyllä se lääkehoito on oikea ja ainoa ratkaisu. Nyt tiedän että tulehduksille olisi pitänyt etsiä mahdollista syytä virtsateistä itsestään eikä vain poistaa tulehdus kerta toisensa jälkeen antibiootein. Tätä tutkimusta ei koskaan tehty ja ainakin osasyy tulehduksille löytyi vähän aikaa sitten vähän kuin vahingossa. Elimistöni on niin yliliikkuvaa sorttia että se vaikuttaa myös virtsateiden hyvinvointiin.

On monia potilaita joilta lääkitään pois itse oireet muttei oireiden aiheuttajaa tai oireiden aiheuttajaa ei edes tutkita. Tämä on minusta väärin.

Tehoton kivunhoito

Aikaisemmassa kirjoituksessa kerroin siitä miten päädyin selkä operaation jälkeen teho-osastolle mikä ei ole tavanomainen heräily paikka leikkauksen jälkeen. Siihen oli tosiaan yksi mielenkiintoinen syy. Nimittäin se etten enää pysty käyttämään suun kautta otettavia lääkkeitä. Kivunhoito tehtiin suonensisäisesti mikä ärsyttää ruuansulatuskanavaa vähemmän.

Kun lääkkeiden napsimiselle tuli totaalinen stoppi on kivunhoidosta tullut älyttömän hankalaa. Lääkärit eivät usko ja ne jotka oireet näkevät peittävät silmänsä eivätkä kirjoita sitä kuuluisaa mustaa valkoiselle. Pahin laiminlyönti tapahtui juurikin teholla kun suonensisäisiä vähennettiin ja suun kautta kipulääkkeitä lisättiin. Tietysti turposin ja hoitaja pyysi lääkäriä paikalle katsomaan kolmeen kertaan ja joka kerta vastaus oli lapsellinen ”joojoo”. Lääkäri ei tullut katsomaan ja minä sain tietää että kyseinen hoitaja ja lääkäri olivat keskenään riidoissa. Miksi minun potilaana piti kärsiä siitä?

Lääkemäärä mitä aiemmin olen syönyt on ollut melkoinen

Muuttolaatikoiden kätköistä löytyi apteekkiin hävitettäväksi melkoinen määrä lääkkeitä. Näistä jokaista olen aiemmin joutunut syömään ja osaa vain sen takia ettei itse vaivaa ole viitsitty lähteä hoitamaan ajoissa. On niin masennus-, allergia- ja vatsansuojalääkkeitä, antibiootti, unilääkkeitä, särkylääkkeitä, mini-e pilleri sekä kipulaastari jonka kanssa menee kortisoniliuos. Näistä käytän enää kolmea eri lääkettä sillä osasta on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä eikä elimistöni kestä tämmöistä lääkemäärää. Olisin jatkuvasti tukalan turvoksissa ja olo olisi varsin hankala koko ajan.

Kipua pystyttäisiin lievittämään erilaisin hoidoin kuten akupunktiolla, hieronnalla, jäsenkorjauksella jne. mutta näitä hoitomuotoja ei tueta millään lailla. Olisi myös ihanaa jos erilaisia liikuntamuotoja tuettaisiin jolloin kipupotilaatkin pääsisivät kokeilemaan jotain muutakin kuin kotijumppaa. On kuin me jotka emme pysty lääkkeitä käyttämään ollaan vähän kuin oman onnemme nojassa ja samaan aikaan toisilta kipupotilailta ajetaan lääkkeitä alas, joilla he pysyvät toimintakuntoisina. Milloin tämä järjenköyhyys oikein loppuu? Tuntuu älyttömältä että ne jotka lääkkeitä tarvitsevat eivät niitä saa ja ne jotka eivät pysty käyttämään niin heille niitä ollaan lappamassa jatkuvalla syötöllä ”kun muita hoitokeinoja ei ole”.
On mutta niitä ei haluta käyttää.

Minä ja puutarha – Kymmenen faktaa

Olen auttamattoman hidas. Tehokkuutta puuttuu sillä olen haaveilija luonne ja saatan jäädä hääräämään ihan jotain jonninjoutavaa vaikka minun pitäisi tehdä jotain järkevää

Ulkona sataa milloin vettä, räntää ja lunta niin nyt on loistava tilaisuus keskittyä aihepiiriin jota oikeastaan jo kovasti kaipailen. Kyseessä on siis puutarha. Tämä puutarha mikä minulla nyt on pääsee remontin alle ensi kesästä eteenpäin. Sitä ei siis periaatteessa vielä edes ole. On vain laaja nurmikenttä joka näyttää aika elottomalta. Vaan mikäs sen mukavampaa kun seurata alusta asti miten tämä homma lähtee sujumaan. Vaan nyt itse kysymyksien pariin!

1.Ensimmäiset puutarhamuistoni:
Ajoittuvat tietysti lapsuuteen. Muistan kuinka mummun luona nostettiin pottuja ja ihmettelin eikö pikkuruisia perunoita oteta ylös ollenkaan. Tämähän ei käynyt päinsä vaan kävin keräämässä perunat ja keittelin niitä ulkosaunassa kiukaan päällä. Kattilaa ei tarvinnut kaukaa etsiä kun sellainen löytyi leikkeihin annettuna jo valmiiksi. Vettä kattilaan ja lillipotut kiehumaan kiukaalle. Kattilaan taisi sujahtaa myös vihreitä perunoita. Vaikka luulla voisi toisin niin myrkkyperunatkin upposi sillä itse tehty maistui aina parhaalta.

2.Vahvuuteni puutarhurina:
Olen tiedonjanoinen. Haluan oppia uusia juttuja ja niitähän ei tunnetusti opita muuten kuin tekemällä. Kaikkea on kiva kokeilla ja katsoa mitä saakaan aikaiseksi.

Vuosia sitten intoilin, sillä tuolloin olin saanut satoa ensimmäiestä parsakaalista jonka olin puutarhaani istuttanut

3.Haasteeni puutarhurina:
Olen auttamattoman hidas. Tehokkuutta puuttuu sillä olen haaveilija luonne ja saatan jäädä hääräämään ihan jotain jonninjoutavaa vaikka minun pitäisi tehdä jotain järkevää

4.Unelmieni puutarha:
Unelmieni puutarha on hedelmällinen ja luonnollinen. Monien silmissä unelmieni puutarha olisi kauhistus sillä tasan niin ”epäsiistiltä” siellä näyttää. Toisinsanoen luonto saa osaltaan villiinnyttää pihaa sillä tiedän että siitä en hyödy vain minä vaan myös hyönteiset ja piilopaikkoja löytyy myös pienemmille eläimille. Näin lyhyesti sanottuna unelmieni puutarha on eräänlainen viidakko.

Tilaa riittää kyllä ja mikä sen kiehtovampaa kuin seurata luonnon taiteilijoita työssään.

5.Puutarhakirja pöydälläni:
Minun on pakko myöntää mutten omista ainuttakaan puutarhakirjaa.

6.Kukat, jotka löytyvät aina puutarhastani:
En ole oikein koskaan ollut kukka ihmisiä. Vaan nyt siihenkin olisi tulossa muutos sillä minulla on yksi valmis ja kaksi suunnitteilla olevaa kukkapenkkiä. Orvokit ovat jotenkin olleet silmänilo ja niitä kun voi myös hyötykäyttää niin hyötykukkapenkkiin niitä tulee istutettua aivan varmasti. Arovuokko on jotenkin minun oloinen kasvi joten eiköhän sekin vielä puutarhaani pääse kasvamaan.

7.Vihannes/ kasvis, joka löytyy aina puutarhastani:
Vakio mikä löytyy aina on porkkana. Monikäyttöinen, hempeä, makea vaikka onkin tylsä. Silti minun vakio kasvatettuni.

Kun kellaria ei ollut käytössä niin satoa sujautettiin pakaseen valmisaterioiden muodossa.

8.Paras puutarhavinkkini:
Älä niuhota. Jos vaahtoat hirveä kiire päällä puutarhassa aina vain, jää sinulta näkemättä puutarhasi kauneus. Puutarhassa on tarkoitus rentoutua, ei stressaantua

Kauheassa kiireessä voi jäädä vaikka mitä näkemättä.

9.Lempipuutarhatyökaluni:
Minun lempityökaluihini kuuluu hara. Helpottaa kummasti ei toivottujen kasvien kasvua kun haralla maata möyhii. Näin jää aikaa muuhun kuin rikkojen juurien nyppimiseen.

10.Mottoni:
Vuosien varrella on alkanut hahmottua mikä on oikeasti tärkeää joten minun mottoni on: Koti on siellä missä sydän on.

Kun sydän on tyyni tietää että on saapunut oikeaan paikkaan. Aina se kotikaan ei ole vain yksi paikka.

Toisen romu, toisen aarre!

Itsekkin olen välillä aika aktiivisestikkin seurannut mitä tavaroita roskalavalla annetaan pois ja olen hyötynyt annetuista tavaroista muutenkin kuin teatterin merkeissä.

Internetissä on useita eri paikkoja ja sivustoja joissa voi antaa omia turhia tavaroitaan ilmaiseksi pois. Tämä lienee kaikille tuttua juttua. Itse harrastan tätä myöskin ja talon oston jälkeen päätettiin että me luovutaan vanhoista keittiön kaapeista. Ikää niillä oli ihan kiitettävästi ja aluksi ajattelinkin että kunhan joku ne vain huolii niin menkööt. Yhteyttä minuun ottikin henkilö joka olisi valmis kaapit hakemaan. Samaan aikaan kolusin läpi myös Tori.fi sivustoa, jossa vastaan tuli ilmoitus missä etsittiin 50- luvun keittiön kaappeja. Kuinka sattuikaan, sillä meidän kaapit oli sopivan vanhoja ja otin yhteyttä tähän ilmoittajaan. Mittojen ja kuvien jälkeen sainkin odotella tovin että asiasta mitään kuului sillä lavastaja oli jäänyt miettimään ovatko kaapit sopivia… Siis niin hetkonen? Lavastaja? Voi kyllä, toinen ehdokas olikin Oulun teatteri joka etsi näytelmää varten rekvisiittaa.

Siinä sitten puntaroimaan kummalle annan kaapit. Yksityshenkilölle joka hakisi kaapit kotoa vaiko teatterille jolle kaapit pitäisi viedä toiselle paikkakunnalle. Kieltämättä jos kyseessä olisi ollut kaksi yksityishenkilöä niin olisin valinnut sen kumpi tulee hakemaan. Tässä tapauksessa vaakakuppi kallistui teatterin puolelle ja sovittiin milloin tuon kaapit heille.

Kaapit oli kyllä kieltämättä suloisen väriset mutta päätös luopumiselle oli kuitenkin helppo.

Perille päästyäni puhuttiin vielä kulukorvauksista ja yllätys oli suuri kun sain kuulla että toimittamalla kaapit ansaitsin itselleni muutaman lipun teatteriin. Mitään en ollut kaapeista vailla ja vastalahjaksi sainkin sitten liput! Ei käynyt mielessäkään kieltäytyä sillä teatteri on kiehtonut mutta aina jäänyt kokematta. Nyt olisi mahdollisuus päästä kokemaan jotain ihan uutta.

Kun matkaseura oli sovittuna ja saatiin päiväkin viimein lyötyä lukkoon niin käännettiin auton keula kohti Oulua. Menihän siinä monta monituista viikkoa ennenkuin saatiin porukka vapaaksi samalle viikonlopulle, vaan oli se sen vaivan arvoista. Harvemmin tulee vietettyä perheen kesken aikaa ja nyt sitten siihen tilaisuus annettiin niin siihenhän tartuttiin. Me saatiin varattua liput ajoissa ja kaikki näytti menevän enemmän kuin mallikkaasti. Niin, meitä kaikkia odotti ensimmäinen kerta kokea ihan oikeaa teatteria.

Näytelmä mitä lähdettiin katsomaan oli nimeltään Rakastunut Shakespeare. En tiennyt mitä odottaa joten kaikki tulikin jotenkin yllätyksenä. Oli yksi asia mikä kiinnitti erityisesti huomioni. Muistan kuinka koulussa tehtiin näytelmiä ja kohtauksen vaihtuessa käytettiin valoja pois tai kohtauksen vaihtuessa kaikki poistui lavalta. No eihän se oikeasti mene sinneppäinkään! Näyttelijät siirtelivät lavasteita lennosta niin että saivat kaiken sulautumaan hyvin yhteen. Jopa vaatteita vaihdettiin suoraan lavalla ja sekin kuului asiaan. Kohtaukset liukuivat toiseen eikä varsinaisia katkoksia tullut kuin välitauon kohdalla. Voisin siis sanoa että vaikka esitys kestikin yli kaksi tuntia välitaukoineen niin yhtään tylsää hetkeä ei tullut. Näytelmään yksinkertaisesti tempautui mukaan niin ettei ajan kulua edes huomannut. Jos jatkossa saisi aina valita kumpaan lähtee, elokuviin vain teatteriin niin lähtisin teatteriin!

Roskalavan hyödyt

Itsekkin olen välillä aika aktiivisestikkin seurannut mitä tavaroita roskalavalla annetaan pois ja olen hyötynyt annetuista tavaroista muutenkin kuin teatterin merkeissä. Itse asiassa ennenkuin talokauppa oli varmaa olin ehtinyt haalia kaakeleita roskalavan kautta itselleni. Kolusin myös kirpputoreja läpi ja sattuipa sitten niin että siellä myytiinkin avaamattomia laatikoita kaakeleita joille ei tullutkaan omistajilleen käyttöä ja niistä piti päästä eroon. Kävin siis hiukan ostoksilla ja kiertelin hakemassa facebookin roskalava ryhmän kautta varaamiani tavaroita. Voisin sanoa että piti hiukan käyttää luovuutta kun kylpyhuoneen remontti todenteolla aloitettiin. Kaakeleita kun oli yhtä jos toistakin sorttia.

Kylpyhuoneesta tuli vähintäänkin persoonallinen

En olisi itsekkään aluksi arvannut että roskalavalta haalitut kaakelit todella päätyisivät kylpyhuoneeseen ja näin ollen remontin hinta laski kuin lehmän häntä. Lattialta nousevat kaakelit maksoi 50€ jotka ostin kirpputorin kautta. Musta raita on sitten ihan roskalava settiä. Joltain oli jäänyt omasta remontistaan yli kaakeleita ja nehän kelpasi minulle oikein hyvin.

Katon remontti on vielä kesken

Tasainen valkoinen laatta tuli ostettua uutena timpurin kautta. Hintaa sille tuli sellaiset 200€ mikä oli kolmanneksi kallein hankinta meidän kylpyhuoneeseen.

Isomman laatan kanssa laatoittaja joutui käyttämään hiukan mielikuvitusta.

Valkoinen epätasainen laatta olikin sitten taas roskalavalta haalittuja. Laatat olivat isoja joista timpuri leikkeli pienempiä paloja ja teki niistä ”tiiliseinän”. Rikottiin tasaisuutta ihan kunnolla. Ylin raita on myös roskalavalta saatuja laattoja joita oli juuri sopivasti yläpuolen viimeisen raidan tarpeisiin. Timpuri kyllä myönsi että tämä laatoitus menee hänen urallaan vaikeimpien top3 listaan. Ja muisti mainita että on se välillä mukava päästä käyttämään vähän omaakin päätä ettei kaikki ole vain tasaista samaa kaakelia jossa haastetta ei ole.

Kylpyhuoneeseen päätyi roskalavan kautta niin peilikaappi kuin lavuaari hanoineen. Roskalavalta on tullut löydettyä myös kätevä astia kuivikkeille sillä kuivakäymälän oma kuivike säiliö todettiin hankalaksi käyttää. Laattojen hinnaksi tuli siis reippaat 250€ kun lasketaan mukaan polttoaine kulut joita en tarkasti tullut laskeneeksi. Voisin onnitella itseäni sekä tuuriani että kerrankin olen ollut netissä oikeaan aikaan. Roskalavat ovat oikeasti aarreaittoja joista kyllä löytyy kaikenlaista hyödyllistä joka on toiselle jäänyt tyhjän pantiksi pyörimään nurkkiin. Toisen romu voi todellakin olla toiselle aarre!

Suolisto on ihmisen toiset aivot

Ja niin päädyttiin takaisin sinne mistä lähdettiinkin, mitä nyt lasku napsahti siitä kahden tunnin vierailusta. Viikko vierähti eikä selvinnyt mikä minua vaivasi. Kotia sain lähteä missä oksentelu jatkui. Tuolloin päätin lähteä käymään yksityisellä missä syykin selvisi. Vatsalaukun ja suoliston tulehdustila. No hupsista!

Moni ihminen vähättelee sitä mitä hän syö. Harva tulee ajatelleeksi esimerkiksi sitä että syömäsi ruoka ei ole vain välttämätön polttoaine, vaan sillä on toinenkin tehtävä. Nimittäin suoliston tasapainon ylläpitäminen. Ei ole huhupuhetta kun sanotaan että ihmisen suolisto on toiset aivot. Suolistossa asustaa mm. hiivoja, bakteereita kuin sieniäkin joita kutsumme suolistonmikrobeiksi. Nämä pienen pienet mikrobit suolistossa saavat suoliston tuottamaan välittäjäaineita jotka ovat aivoille välttämättömiä. Olisitko voinut kuvitella että valtaosa serotoniinista, eli onnellisuushormoonista erittyy suolistossa?

Lienee sanomattakin selvää että suoliston ja aivojen kommunikointihissi kulkee myös toiseen suuntaan. Tämän takia mm. stressivatsa on mahdollinen. Kun pää alkaa käydä ylikierroksilla ymmärtää suolisto ärsykkeen ja pistää ranttaliksi. Kenties tapa yrittää herätellä ihmistä että nyt olisi aika höllätä, mikä tänäpäivänä tuntuu olevan vain yksi lisävaiva stressaavaan arkeen eikä hälytys siitä että nyt tehdään liikaa.

Se mihin pyrin on havahduttaa siihen kuinka tärkeä suolistomme on. Voisin kertoilla vaikka kuinka esimerkkejä ja nippelitietoa siitä miten sairaudet kulkevat käsikädessä ja kuinka tämä aivojen ja suoliston välinen kommunikointi toimii ja miten se näkyy meissä ihmisissä. Tässä postauksessa kerron miten käy kun suolistosta ei pidetä huolta ja mihin se voi johtaa.

Omena toimii luonnollisena antibioottina

Vain otettu lääke auttaa!

Vaan onkos se näin mustavalkoista sittenkään? Ei se vain ole. Itse kärsin lapsena jatkuvista virtsatieongelmista mikä tietenkin tiesi että antibiootteja napsittiin sitä mukaan kun tulehduksia tuli. Alussa tulehduksia oli muutama vuodessa kunnes ajansaatossa tulehduksia oli vähintään kerran kuukaudessa ja joihinkin tulehduksiin piti napsia tupla kuuri kun ei tulehdus hellittänyt. Joku voi nyt hämillään miettiä että eikö tuohon olisi jo pitänyt lisätutkimuksia tehdä? No olisihan niitä, mutta jostain syystä niitä ei koskaan tehty vaan minulle määrättiin suoraan tulehduksen estolääkitys ja ensimmäinen kuuri kesti puoli vuotta. Siis puoli vuotta joka päivä antibiootteja! Tuolloin sain hengähdysaikaa tietämättä mitä sisälläni tapahtui.

Kun kuuri oli syöty loppuun sain hetken olla ilman lääkkeitä. Kunnes rulianssi alkoi taas. Tässä vaiheessa vatsa oli ruennut kenkkuilemaan ihan tosissaan enkä tiennyt mikä sitä vaivasi. Syytin toisinaan antibiootteja joiden sivuvaikutuksissa mainitaan vatsavaivat. Voi kuinka väärässä tuolloin olinkaan. Kun estolääkitystä jatkettiin oli seuraava kuuri vuoden mittainen. Ennen aloitusta olin jo huomannut sen että lääkkeet ovat alkaneet aiheuttaa hirveää turvotusta. Tässä vaiheessa olisi hälytyskellojen pitänyt kilkattaa niin että tärykalvot soi mutta ei. Lääkkeiden syöntiä jatkettiin ja oloa pahennettiin entisestään.

Kun syy viimein selvisi oli elimistö jo kovia kärsinyt.

Kesken kuurin viimein elimistö painoi hätäjarrua ja tilanne päätyi selittämättömään oksennustautiin. Oksensin kaiken ylös mitä sain alas. Ensin luulin että kyseessä on noro sillä olihan aamulla kengilleni oksennettu noropotilaan toimesta kirjaimellisesti ja omani alkoi illalla. Oksentelua jatkui viikon verran ja hakeuduin sairaalaan, jossa pääsin nesteytykseen. Minua hoidettiin noropotilaana ja testejä otettiin. Vaan kun tulokset olivat jopa noron kohdalla negatiiviset oli lääkäritkin vähän hämillään. Minut lähetettiin yhdessä vaiheessa suurempaan sairaalaan jossa vuorostaan pyöriteltiin silmiä ja lähetettiin takaisin kahden tunnin kuluttua saapumisesta. ”Tämmöisiä tartte tänne lähettää, pitäisi pystyä hoitamaan pienemmässäkin paikkaa.” Ja niin päädyttiin takaisin sinne mistä lähdettiinkin, mitä nyt lasku napsahti siitä kahden tunnin vierailusta. Viikko vierähti eikä selvinnyt mikä minua vaivasi. Kotia sain lähteä missä oksentelu jatkui. Tuolloin päätin lähteä käymään yksityisellä missä syykin selvisi. Vatsalaukun ja suoliston tulehdustila. No hupsista!

Kun muut sairaudet kuten vehnäallergia, laktoosi-intoleranssi ja keliakia oli poissuljettu jäi jäljelle ärtyvän suolen oireyhtymä eli IBS. Sairaus on mitä ilmeisemmin puhjennut minulla antibioottien heikentäessä suoliston mikrobikantaa, jolloin epätasapainon vallitessa sairaus päätti tulla jäädäkseen. Olisiko tältä kohtalolta voitu välttyä? Vähintäänkin lievittää ja heikentää sairauden muodostumista. On tärkeää tietää mitä antibiootit suolistossa aiheuttaa. Ei voi tarpeeksi liputtaa kuinka tärkeää mikrobikannan elvyttäminen on antibioottikuurin aikana ja sen jälkeen ja kuinka siitä pitäisi pitää huolta ympäri vuoden. Antibiootit tappavat suolistossa myös hyviä bakteereja mikä ajaa suoliston epätasapainoon. Hyviä probiootteja ja maitohappobakteereja saa terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta. Esimerkiksi hedelmistä, marjoista, hapatetuista maitotuotteista, hapankaalista sekä maitohappokäyneistä suolakurkuista löytyy näitä tuiki tarpeellisia suoliston tasapainottajia. Esimerkiksi arkinen omena sisältää tanniinia joka toimii luonnollisena antibioottina. Omenan sisältämä pektiini taas tasapainottaa suoliston toimintaa ja kuorissa oleva kuitu taas ehkäisee niin ummetusta kuin ripuliakin.

Raskausvatsa nimeltä IBS

Otsikko kertoo jo aika paljon ja ei! Se ei ole vitsi! IBS voi todella aiheuttaa turvotuksen joka saa kantajansa näyttämään siltä että odottaisi vauvaa. Monesti kuullut puhuttavan turvotuksen tunteesta mikä nyt tässä tapauksessa on aika vähättelevä ilmaisu. Sairaus tosiaan voi näkyä ulkopuolelle hyvinkin helposti. Ruokavaliolla on suuri merkitys turvotuskohtauksiin mutta aina ei voi sitäkään ennakoida. Kun minulla todettiin IBS aloitettiin suoliston rauhoittaminen, mikä oli melkoinen prosessi. Kaikki tuttu ja turvallinen piti jättää lautaselta pois. Kaalikasvit, sipulikasvit, osa hedelmistä, gluteeni, laktoosi, palkokasvit, sienet, makeutusaineet ja marjat karsittiin kaikki pois. Kieltämättä tuntui hyvin orvolta kun tuntui ettei juuri mitään saanut syödä. Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa ettei sairaus tarkoita ettet pystyisi mitään näistä enää syömään. Jokainen tapaus on erillainen ja rauhoittamisen jälkeen pystytään vasta testaamaan mikä ruoka-aine sopii ja mikä ei. Jos minä pystyn syömään herneitä toinen sairastava ei välttämättä pysty edes kuvittelemaan herneiden nauttimista ilman vatsavaivoja ja turvotusta. Jokaisen on siis itse testattava mikä sopii ja mikä ei. Itse testasin niin että lisäsin yhden aineksen kolmeksi päivää ruokalistalle ja jos olo pysyi hyvänä, lisäsin ruoka-aineen takaisin ruokavaliooni.

Ei liene tarvetta kertoa kummassa kuvassa turvottaa. Eroa on kuin yöllä ja päivällä.

Ihan näin ensimmäisenä pahoittelut huonosta kuvanlaadusta. Puhelin ei ole se paras mahdollinen vaihtoehto mutta tuossa tilanteessa ei käynyt mielessä rueta kasaamaan kameraa.

Kuten kuvassa näkyy niin ”turvotuksen tunne” näkyy ja muutes tuntuu! Olo on kuin jakautuisit kahtia ihan justiinsa. Tämä hillitön paisuminen ei ole sairauden ainoa oire. Itse kärsin lisäksi vatsakrampeista, kaasulukoista ja helposti sekaisin menevästä vatsasta. Jotta sairaus ei olisi yhtään tämän ärsyttävämpi niin sairaudessa on hyviä ja huonoja kausia. Hyvinä kausina saan varsin vapaasti syödä kunhan en jatkuvasti viljatuotteita syö. Huonoina kausina jopa hyväksi todetut ruoka-aineet pistävät olon tukalaksi. Ajattelin tulevaisuudessa pitää ihmiskokeen jossa testaan kuinka paljon merkitystä on sillä mistä ruoka on peräisin ja kuinka paljon ruokaa on prosessoitu. Omat tulevaisuuden suunnitelmat kolahtaa aika hyvin yhteen tämän testin kanssa ja tietenkin sitä toivoo että tulos olisi positiivinen. Jäämme siis seuraamaan mitä tuleman pitää.

Maalta kaupunkiin

Vaikka lavan edusta olikin jo täynnä musiikin ystäviä sain sujautettua itseni lavan edustalle sivuun lähelle eturiviä. Keikan aikana ystävälliset naiset päästivät minutkin eturiviin kuvailemaan ja keikkaa fiilistelemään.

Aiempaan kirjoitukseeni viitaten joudun kyllä lisäämään yhden ennakkoluulon mikä liittyy hauskanpitoon ja reissaamiseen. Jostain syystä pidetään itsestäänselvyytenä että kun eläimiä taloon tulee niin kotoa ei voi poistua mihinkään mistä ei palata takaisin ennen iltaa. Tämä luulo on täyttä potaskaa ja kyseessä on järjestelykysymys. Pidemmän reissun ajaksi eläimiä tulee hoitamaan joku muu ja lyhyemmän ajaksi eläimille järjestetään ruuat, juomat ja tilat niin ettei eläimiltä tule puuttumaan mitään poissaolon aikana. Meillä nyt toistaiseksi ei ole kuin kissoja ja kaneja joten yön yli reissu oli tässä vaiheessa vielä helppo toteuttaa. Ei muuta kuin kamat kantoon, mies mukaan ja matka kohti Tamperetta sai alkaa!

Tokihan meillä oli ihan syykin jättää koti hetkeksi sillä minulla on ollut vuosia haave. Meillä jokaisella niitä on ja yksi omani on ollut jo pitkään päästä katsomaan livenä yksi ehdoton suosikkini, saksalainen bändi nimeltä Lord of the Lost. Kyseinen poppoo ei ole yhden genren porukka vaan he tekevät musiikkia metallista klassiseen ja rockista
industrial musiikkiin. Tokikaan näitä kaikkia ei sekoiteta keskenään keikalla mikä on sinänsä ihan hyvä, sillä siitä muodostuisi melkoinen sekametelisoppa kaikkine soittimineen. Yhden miehen sooloprojektista kehkeytyi ajan kanssa bändi jota kuunnellaan ympäri maailman mitä en ihmettele yhtään. Tätä oli päästävä kuuntelemaan itsekkin livenä, sillä tyytyminen kateellisena katselemaan muiden ottamia keikkakuvia ei enää ollut vaihtoehto! <— Ihan kuin tämä nyt olisi ollut se pääsyy miksi halusin päästä livenä heitä kuuntelemaan.

Matkalla alkoi selkäkivut mitkä oli kyllä odotettavissa. Monen tunnin junassa istuminen ei tee hyvää ja perille päästyä selkä oli vetänyt itsensä jumiin ja kävely oli aluksi hiukan nihkeää. Tahti reipastui kun aikansa pyörittiin sokkona ympyrää Tampereen kaduilla. Tampereella oli näköjään menossa isompikin tieremppa kun joka paikassa oli kadut revitty auki. Etsinnöissä oli vohvelikahvila johon olin silmäni iskenyt jo katsellessani majoitusta Tampereelta. Aikansa kun seikkailtiin niin kahvila viimein löytyi ja jotain pientä purtavaa tekikin jo mieli.

Vohvelikahvilasta saa nimensä mukaisesti vohveleita. Omani otin jäätelöllä.

Vohvelikahvila oli pieni mutta kovin viihtyisä. Annoksia oli mielestäni mukavasti mistä valita, muttei kuitenkaan liikaa. Annoksissa oli huomattu erilaiset allergiat ja rajoitteet mikä oli positiivinen yllätys pienessä kahvilassa. Itse otin laktoosittoman ja gluteenittoman version jossa tosin on pikkuisen laktoosia matkassa pinnalla olevissa koristeissa. Tästä myyjä muisti mainita ja kysyikin kuinka tarkka täytyy tuotteiden kanssa olla. En yleensä juo kahvia mutta listalta löytyi niin erikoinen kahvi että oli pakko testata. Kyseessä oli kardemummakahvi!

Kermahunnulla kuorrutettu kardemummakahvi.

Taitaa olla sanomattakin selvää että minä tykkäsin. Kahvi oli sopivasti maustettu enkä löytänyt mitään moitittavaa vohvelistakaan Mieskin tykkäsi ja mitä muita asiakkaita ympärillä kuunteli niin tyytyväisiä olivat hekin.

Kahvit juotuamme matka jatkui eteenpäin. Aikaa oli vielä parin tunnin verran ennenkuin pääsisimme hotellille kirjautumaan joten päätimme suunnistaa kohti Vakoilumuseota. Jossain paikoillaan kyhjöttäminen kun ei oikein mieltä lämmitä kun aikaa voisi tappaa järkevämminkin. Museossa kuvaaminen oli kiellettyä joten kamera pysyi visusti laukussa. Satuimme sopivasti kierrokselle jossa kerrottiin tarinoita kuin esimerkkejä museossa sijaitsevista esineistä mitkä oli kieltämättä aika mielenkiintoisia. Myöskin tieto siitä että seksiä on käytetty vakoilun edistämiseen oli ehkä jopa hämmentävä tieto. Kierroksen päätyttyä tutkailimme vielä aikamme esineitä ja lueskelimme menneisyyden vakoojista jotka ovat jääneet kiinni. Huvittava tosiasia että jos James Bond olisi oikea vakooja, olisi hän maailman surkein alallaan. Liian komea, liian näkyvä, liian kuuluva ja aivan liian herkästi naisten vietävissä.

Kellon sipsutellessa eteenpäin suunnattiin kohti hotellia mihin käytiin tavarat viemässä ja minä päätin pitää lepohetken. Jalkoja särki ja selkä jumitti. Vaan ei liian kauan passannut lepäillä, sillä syömässä täytyi kyllä käydä ennenkuin suunnattaisiin keikkapaikalle. Hotellin alakerrassa onkin sopivasti ravintola missä varmasti sain outoja katseita kun näytin siltä että valun pöydän alle ihan justiinsa. Selässä ikävä paineen tunne oli saatava jotenkin pois ja tässä tapauksessa penkiltä ”valuminen” auttoi. Ruokailun jälkeen tuli todettua että meistä on tullut oikeasti vanhoja, sillä kumpaakin väsytti aivan mahottomasti. Siispä hotellihuoneeseen vielä torkkumaan ennenkuin lähtisimme Tampereen yöhön.

Maisemaa hotellin ikkunasta.

”Keep calm and listen to Lord of the Lost”

Saavuttuamme keikkapaikalle Jack the Roostressiin oli meininkin kieltämättä hieman sekava. Lippujen lukulaite ei toiminut eikä kenelläkään ollut tietoa kuinka paljon he pystyisivät vielä myymään ovelta lippuja. Meillä oli ennakkoliput, joten sen suhteen ei tarvinnut huolta kantaa, vaan jäimme kiltisti odottamaan henkilökunnan käskystä eteiseen että lippumme saataisiin luettua. Olihan paikalle ehtinyt ennen meitäkin jo paljon väkeä minkä vuoksi suuri määrä porukkaa oli päästetty salin puolelle ilman lippujen tarkastamista. Tekniset viat eivät hellittäneet vaan meidän kohdalla lukulaite sanoi sopimuksen taas irti eikä suostunut lukemaan meidän lippuja laisinkaan. Meitä kuitenkin uskottiin ja pääsimme sisään. Joitain ihmisiä tilanne tuntui ärsyttävän aivan hirmuisesti ja kiukun tuhahduksia kuului eteisen tungoksesta. Aina ei vain mene asiat suunnitellusti ja sillehän ei kukaan voi mitään. Moni otti asian huumorilla ja siinä heittivätkin ennemmin vitsiä sen sijaan että olisi suuttuneet tapahtuneesta.

Jack the Rooster itse paikkana oli sekin pieni mutta viihtyisä. Tunnelma oli tiivis jo ennen ensimmäistä keikkaa, jonka heitti yhtye nimeltä Rain Diary.  Vaikka lavan edusta olikin jo täynnä musiikin ystäviä sain sujautettua itseni lavan edustalle sivuun lähelle eturiviä. Keikan aikana ystävälliset naiset päästivät minutkin eturiviin kuvailemaan ja keikkaa fiilistelemään.

Rain Diary esiintyi Jack the Roostersissa Tampereella 21.02.2019

Kun Rain Diary sai keikkansa taputeltua loppuun oli illan pääesiintyjän aika. Kieltämättä odotukset oli todella korkeat heidän kohdallaan, enkä tullut pettymään. Lord of the Lost otti lavan ja yleisön haltuun samantien kun lavalle pääsivät. Moni voisi ajatella (tai luulen niin) ettei keikkaan tarvitse niin suuresti panostaa kun kyseessä on pieni paikka joten yleisökään ei sataa ihmistä enempää mahdu ja kyseessä yhtye joka haalii tuhatpäisen yleisön muualla euroopassa leikiten. Vaan toisin kävi. Keikka oli pieni mutta yleisöä kohdeltiin suorastaan silkkihansikkain ja eroten suurista lavoista yksittäisiin ihmisiin pystyi ottamaan helpommin kontaktia mistä varsinkin laulaja Chris Harms tuntui ottavan kaiken ilon irti. Monesta fanista tehtiin varsin onnellisia pieniltä tuntuvilla teoilla, kuten ylävitosilla, kättelemisellä ja suoralla katsekontaktilla. Itse sain osani tästä ihanuudesta ja voin vain kuvitella kuinka punaiseksi olen helähtänyt Chrissin tartuttua käteeni josta herra piti kiinni hyvän tovin samalla tuijottaen suoraan silmiin. Ja minä reppana kun luulin saavani kunnon ylävitosen.

Ennen keikan alkua basisti
Class Grenayde selosti eturivin väelle että juomia ei sitten läikytellä kaiteen tälle puolen.

Tuota kuvassa näkyvää mikkitelinettä kirosin moneen kertaan keikkojen aikana. Kamera herjasi vähän väliä että kohde on liian lähellä eikä suostunut kuvaamaan. Jos jotain negatiivista täytyy illasta löytää niin se kohdistuu kameraan josta loppui säälimättä akku hyvinkin nopeasti keikan alettua. Omaa tyhmyyttä kun en ladannut sitä ennen lähtöä. Kuvittelin akun kestävän sillä olin käynyt kuvaamassa sillä aiemmin vain kaverin lasten syntymäpäivän. Vaan turha oli luuloni ja akku loppui. Puhelimen kameralla en taasen tehnyt kyllä yhtään mitään, sillä kuvista tuli hyvin epäselviä pikselimössö kauhistuksia.
Itseasiassa yhdestä kuvasta tuli jopa omalla tavallaan taiteellinen, vaikkei siitä saa mitään selvää. Onneksi sain joitain hyviä kuvia paremmalla kameralla ennen akun loppumista.

Onhan tämä nyt aivan kauhea mutta jollain tapaa taiteellinen kuva.

vilkaistuani minkä laatuisia kuvia puhelimella tulee nakkasin sen suosiolla laukkuun ja totesin että tämän illan keikkakuvat oli sitten siinä. Toisaalta jäi harmittamaan mutta oli tässä hyvätkin puolensa. Kun kameraa ei ollut niin keskityin täysillä itse keikkaan.

Ennen kameran sammumista onnistuin kuitenkin saamaan myös
Chris Harmsista kunnollisia kuvia

Aika tuntui suorastaan lentävän ja keikan ymmärsin todella olevan finaalissa kun yleisöön heitettiin niin plektroja kuin rumpukapulatkin. Harmikseni sijaintini oli niin sivussa että näistä aarteista jäin auttamatta paitsi. Kaikenkaikkiaan hymy oli edelleen korvissa vielä pitkän aikaa. Ihan jo siitäkin syystä että meille ilmoitettiin että keikan jälkeen kun malttaa tovin odottaa niin olisi mahdollista päästä yhteiskuviin. Ei liene vaikea arvata että jäimme pyörimään lähistölle.

Ainoa josta en onnistunut yhteiskuvaa saamaan oli rumpali
Niklas Kahl

Niin sai maatilan harmaa hiirulainen haluamansa ja vielä sitäkin enemmän. Mies otti ja yllätti vielä sen verran että kuvien räpsimisen ohella löysi lattialta kaksi plektraa! Toisen piti itsellään ja toisen antoi minulle. Tutkailtiin plektroja hiukan lähempää niin huomattiin että toinen oli vielä sellainen jolla oli keikan aikana soitettu. Joskus on hyvä että kanssa juhlijat ovat niin humalassa etteivät huomaa jalkojen juuressa makaavia aarteita. Kotiin saavuttiin seuraavana päivänä ja vaikka reissu olikin varsin mielekäs, oli kotiin saapuminen varsin mukavaa. Mitä nyt talo oli jäähtynyt reilusti, sillä poissa ollessamme kukaan ei ollut taloa lämmittämässä ja kyseiselle päivälle sattui vielä parinkympin pakkaset. Tästä voi taas arki startata ja toivon mukaan kroppani antaa pian anteeksi keikkakeikkumiset sillä selän ja jalkojen ollessa kipeät vielä näin kolmenkin päivän jälkeen alkaa olo hieman nuhjaantua. Silti olen sitämieltä että kaikki oli kyllä tämän arvoista ja tekisin saman vielä uudelleenkin. 

Lisää keikkakuvia ja kuulumisia löytyy instagramista https://www.instagram.com/sorakukka/?hl=fi

Ennakkoluulot

Olen huomannut paljon ennakkoluuloja kohdistuen luonnonmukaiseen elämiseen. Ei se tarkoita ilotonta ja synkkää asumista risukasassa. Elää voi ihan mukavastikkin vaikkei olisikaan kaikkia asumista helpottavia vermeitä. Toinen haluaa elää ilman sähköjä ja juoksevaa vettä kun taas toinen on nämä itsellään pitänyt. Me itse päätettiin että juoksevasta vedestä tai sähköistä ei luovuttaisi ihan jo sillä että harrastukset vaatii sähköä ja tulevaisuuden suunnitelmiin se vaikuttaisi negatiivisesti. Päivittäinen veden kantokaan ei houkuta sen enempää mitä sitä tulee tehtyä. Vettä kannetaan näin talvella sisältä ulos saunaan pesuvedeksi ja tulevaisuudessa eläimille kannetaan vesi käsin navettaan.

Elämässä täytyy suunnistaa omia polkujaan eikä kuunnella muiden mielipiteitä siitä mitä voit tai saat tehdä.

Pihassa on kaivoja kaksin kappalein muttei tietoa missä kunnossa ne ovat. Odotan innolla että pääsisin kurkistamaan kaivoon tarkemmin. Yksin en ole tohtinut kuikkia sen enempää mitä nyt kaivonkannen nostanut pois ja vilkaissut mahtaako vettä ollakkaan. Toinen kaivo onkin mielenkiintoisempi sillä emme meinanneet ensin edes tajuta että se todella on kaivo. Sijainti on suhteessa outo, sillä kaivo sijaitsee aivan tien vieressä ja ainoa asia mikä paljasti kaivon oli tuuletusputki mikä näyttäisi törröttävän nurmikolla yksinään pystyssä. Nyt sekin on hautautunut kokonaisuudessaan lumeen aivan kuten toinenkin kaivo. Joudumme siis odottamaan kevääseen ennenkuin pääsen tutkailemaan ja aikaa menee ennenkuin pääsen kantamaan vettä suoraan omasta kaivosta.

Ennakkoluulot ovat harmillinen asia ja vielä surullisemmaksi asian tekee se että asioista ei haluta edes ottaa selvää ennenkuin mielipide tuodaan esille ja siinä pysytään jyrkästi. Olen saanut kuulla olevani jopa hullu kun lähdin mukaan tälläiseen. Olen kuullut myös kautta rantain mutinaa siitä, että miten voin muka olla sairas tai ylipäätään kipeä kun kerran eläimiä aion ottaa ja puutarhaa hoitaa. Sairaan ihmisenkö pitäisi sulkeutua mahdollisimman helppoon elämään ja harmaaseen arkeen johon ei muuta kuulu kuin kipujen sallimissa rajoissa tapahtuvaa jumppaa ja lääkkeiden napsimista? Ei minusta!

Kun ihminen sairastuu niin helposti jää vain paikoilleen. Kipujen takia linnottaudutaan kotiin ja ainoa kontakti ulkomaailmaan on kauppareissut, työ jos siihen kykenee ja sairaalassa ravaaminen. Elämässä kuuluu olla muutakin! Jos fyysiset sairaudet alkaa vaivata elämää paljon, mustuu mieli siinä sivussa. Ei ole uutta että fyysisesti sairas ihminen sairastuu myös psyykkisesti. Siksi olisi tärkeää että kivuista huolimatta pyritään tekemään asioita mistä tykkää ja vielä tärkeämpää olla lyttäämättä ihmistä joka tekee kivuista huolimatta asioita mitä ennakkoluuloisten mielestä ei olisi kykenevä tekemään.

Oma tupa, oma lupa

Vai onko sittenkään?

Kun me löydettiin pitkän etsimisen jälkeen viimein pankki joka suostui meille lainan myöntämään ja saatiin vakuudet kuntoon, niin pitkään meni ennenkuin ymmärsi että se tosiaan tapahtui, me saatiin ostettua pala suomen historiaa.

Omakotitalon asuttaminen on ihan erilaista mitä kerrostalon tai rivitalon. Työtä on paljon enemmän ja kaikesta on huolehdittava itse. Sehän nyt on selvää. Sillä on eroa kuinka paljon enemmän toisen koti työllistää asujiaan mitä jonkun toisen kotitalo.
Tämä talo osoittautui haasteeksi heti alkutekijöissään. Talon oston-ABC on hiukan erilainen vanhoissa taloissa mitä uusissa. Eikä edes hieman. Painitaan muuten ihan eri sarjoissa.
Tämä tuli ilmi jo siinä vaiheessa kun etsittiin pankkia joka meille lainan myöntäisi. Talo oli pankkien silmissä arvoton mikä ei helpottanut tilannetta yhtään eivätkä ympärillä olevat maat takaisi itseään lähimainkaan. Museoviraston silmissä taas talo onkin aarre josta pitää pitää huolta. Pankkien silmissä talon myyntiarvoa tosiaan laski se että talo on suojeltu. Esimerkiksi modernit ikkunanpielet tai peltikatto ei tule kysymykseenkään. Taloa ei saa remontoida ulkopuolelta ilman lupaa ja silloinkin puhutaan entisöinnistä. Ulkomuotoa jäljitellään materiaalein ja tekotavoin mahdollisimman hyvin. Tämän vuoksi talo ei olisi ostajien ensivalinta eikä välttämättä edes se toinenkaan. Teemme siis yhteistyötä museoviraston kanssa ja me teemme sen mielellämme.

Talon ulkovuori on hiukan rapistunut ajan saatossa ja takapihan ruusut ottaneet vallan

Tietyllä tapaa talo historiansa kanssa viehättää ja haastaa. Talo on yli 120 vuotta vanha eikä siihen ole juuri koskettu vuoden 1950 jälkeen. Ainoastaan vanha ruokakomero oli saanut väistyä kylpyhuoneen tieltä.

Lämmitysmenetelmäkin on aikakautensa mukainen. Jokaisessa huoneessa on erikseen takka taikka uuni joita täytyy lämmittää päivittäin jotta talo pysyy lämpimänä. Koska talo lämpenee vain puulla tarvitaan korvausilmaa paljon. Talvella korvausilman liikkumisen huomaa lämpötilan laskuna. Korvausilma tulee suoraan ulkoa ovien ja ikkunoiden rakosista joten se on kylmää. Kovilla pakkasilla kieltämättä tympäsee kun talo ehtii yöllä viilentyä ja viilenee vielä sen jälkeen kun tulet sytytetään.

Kun aloitimme itse talon remontoinnin sisäpuolella, kävi museovirastolta meillä vieraita katsomassa taloa ja sen uusia omistajia. Kerroin tulevaisuuden suunnitelmista mikä kuulosti vanhoihin taloihin paremmin perehtyneen työntekijän korvaan hyvältä. Emme ainoastaan pidä huolta talosta vaan myös elintavoista mitä ennen on eletty ja mikä on ennen ollut arkipäivää. Pientilat ovat ennen olleet yleisiä Suomessa, joissa on ollut tilat erilaisille eläimille. Ennen ei ollut suurtiloja vaan navettaan on mahtunut muutama lypsävä.

Ikkunat olisivat jääneet hyvin matalalle jos vanhoja paikkoja olisi käytetty.

Olimme ehtinneet irroittaa rapistuneet pinkopahvit pois joiden alta löytyi hirsiseinä. Hirret eivät olleet koko seinän pituisia vaan näytti siltä että talo olisi rakennettu hirren pätkistä. Hirret hioimme puhtaiksi sillä ne olivat tummuneet kovin ja jostain syystä seinillä oli myös hirsien päälle levitetty savensekainen seos. Tämä ihmetytti sillä savea ei ollut koko seinän korkeudelta vaan päättyi noin puoleen väliin. Tästä havainnosta tietenkin kerroin museoviraston vierailun aikana ja sainkin kuulla että hirret eivät ole alunperin kuuluneet taloon vaan riiheen joka on purettu ja rakennettu uudelleen. Saviseos on ollut hiukan estämässä tulipalon syttymistä. Riihessä kipinän joutuminen väärään paikkaan on ollut kohtalokasta. Savi on osaltaan pitänyt huolen ettei seinään eksynyt kipinä sytytä koko rakennusta palamaan. Pätkimisen selitti se että riihen alimmat hirret olivat menneet huonoiksi joten niitä ei oltu otettu enää käyttöön ja seinien korotus oli tehty ylhäältä päin. Ikkunoiden alkuperäistä paikkaa ei enää voitu käyttää sillä ikkunat olisivat jääneet aivan liian matalalle.

Pieni suuri muodonmuutos

Kun ensimmäisen kerran astuin taloon sisälle oli vastassa asiaan kuuluva värimaailma mikä ei omaa silmää hivellyt yhtään, sillä ruskea lattia, pinkit seinät ja vihreä katto tuntui hyvin luonnottomalta yhdistelmältä. Koska taloon ei oltu tehty remontteja vuosiin oli sisustus sen mukainen. Tuntuu hassulta ajatella että kyseiset värisekoitukset ovat olleet joskus muotia.

Ennen on värejä käytetty paljon rohkeammin.

Tämä nuoripari ei tuolloin aikaillut vaan sorkkarautaan tartuttiin hyvinkin nopeasti, mistä sainkin osakseni noottia ja välillä käsky kävi pois työmaalta, sillä skolioosin korjausleikkauksesta oli kulunut kovin vähän aikaa. Pinkopahvit poistettiin ja värimaailmaa uusittiin. Vielä on paljon tehtävää mutta jatketaan sitten kesällä. On hyvä hengähtää välillä kun kaikkein akuuteimmat remontit kuten putkiremontti on valmis ja pintaremontti on saatu hyvälle mallille että talossa pystyy hyvillä mielin asumaan. Talo tosiaan koki pienen muodonmuutoksen.

Keskeneräinenhän tämä talo on mutta paljon seidettävämmän näköinen. Tämä alkaa tuntua kodilta.

Kun kylpyhuone oli piikattu auki ja uusia putkia ruettiin suunnittelemaan paikoilleen niin tuolloin teimme tässä talossa ensimmäisen isomman ekoteon ja ilmoitimme putkimiehelle ettei wc-tiloihin tule enää vesivessaa. Tilalle ostimme erottelevan kuivikekäymälän. Tuntuu hullunkuriselta että joka kerta käynnin jälkeen tuotoksista riippuen vettä huuhdotaan 1,5-12 litraa vettä kerralla kirjaimellisesti pöntöstä alas. Veden kulutus riippuu istuimen iästä. Mitä vanhempi, sitä enemmän vettä joka huuhtelulla hujahtaa alas. Moni saattaa ajatella että Suomessa makeaa vettä kyllä riittää eikä sitä tarvitse säästää sen takia että se loppuisi. Itse ajattelen asian niin että säästän niin vettä, sähköä sekä vähennän osaltani jäteveden määrää. Samalla säästän myös itse rahaa ja saan jätökset mitä tässä taloudessa tuotetaan, omaan käyttööni. 

No nyt se on kajahtanut!  En nyt kuitenkaan! Eläinten sekä ihmisten jätökset ovat loistavaa lannoitetta kasveille. Huolellisella kompostoinnilla jätökset ovat käypää tavaraa kasvien ravinnoksi. Näin kierrätämme ravinteita pellosta pöytään ja pöydästä takaisin peltoon.

On siis haaste saada ihmisille näytettyä ja kerrottua ettei tämmöinen elämäntyyli niin kamalaa olekkaan ja että tästä jopa nauttii. Vaikka ihmisten ennakkoluulot niin vanhoihin taloihin, sairastuneisiin ihmisiin ja heidän harrastuksiinsa ovat ajoittain hyvinkin voimakkaita, on syytä muistaa ettei niistä kannata itseensä ottaa vaan opastaa ja näyttää ennemminkin mitä se todellisuus on. Siihen aion oman korteni kantaa kekoon tällä tavoin kirjoittamalla. Minulta sinulle, meille kaikille.

Ennenkuin haaveista tulisi totta!

Sain osakseni vähättelevää hoitoa aina leikkaukseen asti. Kaikkein pahin kuitenkin oli kun sain lähetteen ensimmäistä kertaa kirurgille joka kertoi ettei selässä ole mitään mitä pitäisi korjata.

Viime vuoden puolella rupesin selaamaan huvikseni myytäviä asuntoja, silmällä pitäen sitä että jos sopiva talo tontteineen sattuisi vastaan tulemaan. Etsin eri sivustoilta ja ilokseni että kauhukseni huomasin pientilan olevan myynnissä naapuri kaupungissa siedettävän ajomatkan päässä miehen työpaikalta. Se mikä asiasta teki kauhistuttavaa oli se että talo kuvien ja tietojen perusteella oli sitä mitä etsittiinkin mutta emme ostaisi taloa vielä. Olinhan saanut tietää että minut leikataan eikä se operaatio ole mikään pieni. Sanoisin koettelemukseksi jossa oli ”all in one”. Pieni virhe voisi halvaannuttaa mikä romuttaisi unelmat täysin ja hyvin mennessään leikkaus olisi elämäni ryhtiliike. Kirjaimelisesti!

Skolioosi! Skolioosin runtelema selkäranka ei näytä ihon läpi
läheskään näin pahalta.

Yllä oleva kuva on minun selkäni ennen leikkausta. Asteita on joko 58 tai 56. Lääkäreiden lausuntoja lukiessa tulee esille kaksi eri lukemaa jopa samalta lääkäriltä mikä ehkä hieman huvittaa. Aikavälin ei pitäisi olla niin pitkä että selkärangan muutoksia olisi ehtinyt tulla suuntaan taikka toiseen. Kuva kertoo aika hyvin sen etten ole kyennyt seisomaan suorassa. Olen nököttänyt sivusuunnassa vuosia saamatta asianmukaista hoitoa. Skolioosi todettiin minulla jo lapsena mutta ainoa hoito mitä tuolloin sain oli kotijumppa ohjeet. Kukaan ei ottanut tehtäväkseen seurata miten skolioosi etenee. Muistan vain hartia kivut joista syytin olkalaukkua ja sen painoa. En edes ymmärtänyt mikä sairaus minua vaivasi.

Sain osakseni vähättelevää hoitoa aina leikkaukseen asti. Kaikkein pahin kuitenkin oli kun sain lähetteen ensimmäistä kertaa kirurgille joka kertoi ettei selässä ole mitään mitä pitäisi korjata. Olin tyrmistynyt ja vihainen. Kyseinen kirurgi kuitenkin syystä tahi toisesta oli laittanut lähetteen Ouluun jonne ajan sainkin, jonka olin ensin perua koska ajattelin että miksi minun pitäisi lähteä pitkän matkan taakse kuulemaan sama virsi siitä ettei selässäni ole mitään vikaa. Pyörsin kuitenkin päätökseni ja lähdin mikä osoittautuikin loistavaksi ratkaisuksi. Sairaalassa nimittäin päätös oli hyvin selvä. Skolioosi oli vahva ja ainoa hoitomuoto mikä enää minua auttaisi olisi skolioosin korjausleikkaus. Sinä päivänä pääsin leikkausjonoon ja ensimmäisenä mitä sain tehtyä oli itkun sekainen puhelu omalle äidille. Viimeinkin minun hätä oli kuultu ja minut otettiin tosissaan! Minut korjataan!

Skolioosin aiheuttama mutka alkoi heti solisluiden alta

Tieto leikkauksesta aiheutti myös pelkoa. Entä jos jokin menee pieleen? Entä jos halvaannun? Mitä minä sitten teen!? Ei auttanut muu kuin luottaa ja toivoa parasta. Onhan Suomessa kirurgia kehittynyt paljon ja hyviä tuloksia saatu niin nuorilla kuin vanhoilla potilailla. Vaikka minua pelotti, olin silti valmis!

Motivaattori ja pyörätuolikuski!

Ennen leikkausta olin paniikissa että kuka hoitaa kissani, kuka hoitaa minua kun saavun kotiin! Pyöritin päässäni näitä ongelmia vaikka apulainen oli ilmoittanut itsensä tehtävään paljon ennen leikkausta! En vain halunnut uskoa ja luottaa siihen että oma kumppani olisi valmis uhraamaan kesälomansa siihen että seuraa paranemisprosessiani kun vaihtoehtoina olisi ollut matkustaminen, grillailu ja perheen kanssa illan vietot. En ollut aiemmin kokenut moista. Tuntui oudolta, että toinen olisi valmis uhrautumaan minun vuokseni näin. Aikaisemmissa suhteissa tilanne olisi ollut se, että olisin joutunut selvittelemään saisinko kotihoidon käymään kotona ja joku olisi pitänyt palkata karvalapset hoitamaan tai sumplimaan hiekkalaatikoiden ja ruokakuppien paikat niin ylös, että olisin ne voinut itse hoitaa. Unohtamatta sitä että kuka käy kaupassa! Näin jälkikäteen ajateltuna tuosta ei olisi tullut tasan yhtään mitään.

Joillekkin ajatus kumppanin auttamisesta ja hoitamisesta olisi ollut päivän selvä asia. Itselleni tilanne oli aivan uusi. Jouduin nielemään sen ylpeyden, että jouduin pyytämään apua monta kertaa päivässä ja jälkikäteen jouduin suoraan myöntämään etten olisi pärjännyt ilman toisen apua

Skolioosin korjausleikkauksen jälkeen.

Leikkauksen jälkeen olo oli varsin hutera. En muista juuri mitään siltä pävältä. Leikkaus oli mennyt hyvin vaikka heräsinkin teho-osastolta. Siihen oli ihan eri syyt joista kerron sitten myöhemmin. Viimeinen muistikuva ennen nukahtamistani oli ollut kun unilääke oli aiheuttanut polttavan ja kovin epämiellyttävän tunteen käsivarteen. Toinen hoitaja oli alkanut hieromaan kättä ja toinen asetti happimaskia naamalle. Sen jälkeen filmi onkin katkennut enkä tiennyt mitään koko leikkauksesta joka oli kestänyt viisi tuntia. Herätessä ensimmäinen muistikuva on kun olen katsonut kelloa. Kello oli tuolloin viisi iltapäivällä ja minut oli nukutettu kahdeksan jälkeen aamulla. Olin kuulemma pyytänyt soittamaan miehelle että kaikki oli mennyt hyvin. Itse en tosin tuota muista. Olin nukahtanut tuon jälkeen uudelleen ja herännyt vasta seuraavana aamuna jolloin oksensin mikä kuuluu kuvioihin.

Selkärangassa tangot ovat kiinni ruuveilla. Kuvassa näkyy paikoillaan olevat niitit sillä tikit eivät olisi haavaa piteneet ummessa.

Sairaalasta pääsin nopeasti pois mikä aiheutti huolta läheisissäni. Olin nimittäin kotona ennenkuin mieheni loma alkoi, eikä kukaan päässyt minua hoitamaan muuten kuin päiväseltään käymään. Vaan siitä selvittiin ihan kunnialla. Kun lomalainen saapui luokseni olin saanut käyttööni pyörätuolin, sillä en jaksanut kävellä muutamaa askelta pidemmälle. Matka pelkästään makuuhuoneesta keittiöön väsytti hirveästi joten päivät meni pitkälti siinä että makasin sängyllä haaveillen tulevasta sillä yksi välietappi oli käyty. Minä en halvaantunut joten talon ostosuunnitelmia voitiin viedä eteenpäin. Yllättäen suureksi motivaation lähteeksi osoittautuikin tämä talo. Kolmisen viikkoa leikkauksesta päätin yrittää irti pyörätuolista, sen verran että lähden mukaan taloa katsomaan. Joku toinen olisi hyvin voinut todeta ettei aio lähteä mukaan kun ei jaksa kävellä kotonakaan. Minä päätin toisin ja vänkäsin itseni mukaan ja kävelin keppien kanssa. Autossa istuminen oli kieltämättä aika tympeää kipujen takia mutta periksi ei annettu.

Kuukausi leikkauksesta kokeilin kävelemistä ilman keppejä ja pyörätuolia. Tuolloin jätin myös kipulaastarin pois ja lähdin ulos kävelemään työntäen itse pyörätuolia. Hirveästi tuon jälkeen en ole pyörätuolikuskia tarvinnut. Jos kauppaan lähdettiin niin sinne en uskaltanut lähteä vielä kävellen, joten silloin matkaan lähdettiin pyörätuolilla. Kaupan käytävillä palloilu oli varsin mukavaa, sillä lattia oli niin tasainen ettei paljoa voimaa tarvittu kun pyörätuoli kiiti eteenpäin.

Leikkaus oli yksi suurimmista elämäni oppitunneista, sillä jouduin tilanteeseen jossa minulla ei ollut vaihtoehtoja eikä tilaisuuksia tekosyille, miksi en voinut ottaa apua vastaan. Olen aiemmin tehnyt sen virheen minkä vuoksi olin paljon hermostuneempi ja pinna katkesi hyvinkin äkkiä. Nyt ei annettu vaihtoehtoja joten apu oli otettava vastaan. Kenties siinä piili se salaisuus miksi toivuin niin kovin äkkiä. Vaikka välillä otettiinkin takapakkia niin niistäkin piti vain ottaa opiksi. Vaikka olo on parempi mitä vuosiin ja liikkuminen helpompaa, ei sovi unohtaa että leikkaus toi omat rajoitteensa liikkumiseen ja näiden vuoksi joudun jatkossakin pyytämään apua.

Masennus on sairaus

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Jos voisin palata menneeseen kertoisin äidilleni mikä on, kertoisin ne suuret salaisuudet mitkä mieltä painaa. Ehkä tuolloin olisi jo huomattu että maailmastani on alkanut huuhtoutua pois värejä. Että olin sairastunut masennukseen.

Jo pelkästään sanana masennus on kylmä. Sitä se on myös kantajalleen joka tuntee itsensä arvottomaksi taakaksi. Masennus ei katso siviilisäätyä, taloudellista tilannetta, sukupuolta tai ikää. Masennus saattaa puhjeta kenelle tahansa. Oma taisteluni masennusta vastaan on alkanut jo lapsena mutta virallisesti todettiin ollessani 15 vuotias.

Masennus kytee pikkuhiljaa syöden tunteita ja tuoden tilalle tyhjyyden. Ihminen jolla on toisen ihmisen silmissä kaikki hyvin voi kyseinen ihminen tuntea pelkkää tyhjyyttä ja nähdä elämänsä harmaana.

Moni masentunut kokee olevansa taakka niin perheelleen kuin yhteiskunnalle. Negatiiviset ajatukset ruokkivat tyhjyyden ja arvottomuuden tunnetta aivan kuten minulle kävi. Aloin ajatella negatiivisesti mikä aiheutti kierteen joka syveni syvenemistään.

Vuosien taistelun ja totaalisen pohjakosketuksen jälkeen löysin kipinän jota olen varjellut. Se täytyy jokaisen löytää itse. Ei ole mitään ihmelääkettä joka pyyhkisi sairauden pois. Toisinaan kipinä roihahtaa liekkeihin kun taas hetkessä näyttää siltä että kipinä sammuu lopullisesti. Tärkeintä on olla itse polkematta sitä kipinää, ajatusta että minä tästä vielä selviän.

Itselläni kipinän pintaan toi perheeni joka kerta toisensa jälkeen päätti olla hylkäämättä vaikka kuinka heille huusin ja kerroin vihaavani. Kun tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan negatiivisen mielen alta voi suusta päästä sanoja joita ei tarkoita. Aivan kuin mieli kokeilisi tukipiirin tuomaa muuria että kestääkö se.

Kaikilla tukiverkkoa ei ole. Sairautta ei ymmärretä tai sitä pidetään itseaiheutettuna tai huomionhakuisuutena mikä ei pidä paikkaansa. Jos sairastunut saisi itse päättää jatkaisiko sairastamista vai paranisiko lopullisesti niin voin taata että vastaus on kaikilla sama.
Joillain yksinäisyys vie lopunkin toivon. Kun ei ole ketään kehen luottaa tai ketään kelle puhua niin että toinen kuuntelisi, tunteet patoutuvat ja voivat pahimmillaan viedä hengen. Nämä asiat eivät yksinkertaisesti ole leikinasioita.

Uinuva unelma

Masennus lamauttaa ja oireilee myös fyysisesti. Unta ei saa tai nukkuu ihan liikaa, ruoka ei maistu tai päinvastoin tulee ahmittua enemmän kuin on tarvis, itkettää jatkuvasti ja askel on raskas. Kun itse pääsin irti kasaan puristavasta avioliitostani huomasin voivani hengittää. Vaikka juuri tuon jälkeen diagnosoitiin vaikea masennus ja vajosin suoraan pohjalle.

Kun tajusin viimein painaa kunnolla jarrua ja pysähtyä miettimään mitä minä tältä elämältä oikein haluan, jäi haave prinssistä valkoisine ratsuineen romukoppaan. Olihan tuo jo aikakin…
Sen tilalle alkoi muodostua haave niin terveellisemmästä elämästä kuin kumppanista joka olisi valmis hyppäämään lannan hajuisiin haalareihin täydentäen niitä saappaita joiden minun on tarkoitus täyttää.

Siispä tuumasta toimeen. Tulevalle kumppanille asetettiin viimeinkin kriteeri josta en joustaisi. Halu asua maalla ja tahto omavaraisemmasta elämästä olisi ehdoton. Monien pakkien jälkeen jäin kyllä miettimään että nyt taisin haukata liian ison palan ja että joutuisin tätä unelmaa unelmoimaan yksin. Kun tapani mukaan olin vajoamassa taas mieleni synkkyyteen laitoin eräälle miehelle viestiä. En uskonut hetkeäkään että hän vaivautuisi edes vastaamaan, pidimmehän kovin eriasioista ja olihan kuvien mies ihan liian hyvännäköinen minulle.

Vaan kuinka ollakkaan, tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, teen sen yhteisessä kodissa. Ja mikä tästä tekee huvittavaa on se että tuo suhteen komeampi osapuoli oli ajatellut samoin kuin minä. Sillä erotuksella että minä rohkenin laittaa viestiä.

Näkymä takapihalle suoraan tuvan ikkunasta

Masentaa, ei masenna, masentaa.

Kuluneen vuoden aikana masennus on näyttänyt oikeastaan kaikki puolensa. Miten se lamaannuttaa, miten se satuttaa ja miten se hellittää otteestaan ennenkuin ote jälleen tiukkenee.

Minulle on sanottu että ”sinullahan on kaikki hyvin. Mikä muka nyt masentaa”.
Tällä hetkellä sinun asenteesi, kiitos vain kysymästä.
Miten kukaan voi tietää onko jollakulla kaikki hyvin? Minä sairastan ties mitä ja se masentaa, masennus masentaa, ihmisten asenteet masentaa, terveydenhuolto takkuaa ja se masentaa!
Tiedän että tulen tämän sairauden kanssa kulkemaan lopun ikääni. Se ei tule katoamaan mihinkään. Ainoa keino selviytyä on hyväksyä masennus osaksi itseään. Jos ei myönnä sairastavansa ei voi koskaan itse käsitellä asiaa eikä kukaan ulkopuolinenkaan taho voi sinua auttaa.

Omaa sairauttani on auttanut käsittelemään tukiryhmät joissa voi ihan suoraan sanoa kun tuntuu että maailma ”kusee mun muroihin”. Minulla on myös ympärilläni ihmisiä jotka hyväksyvät sen kun käperryn pieneksi palloksi ilman että saan syytöksiä saamattomuudesta tai itkuisuudesta. Eräs minulle hyvin rakas nainen onkin sanonut minulle että on hyvä että itken. On vahvuutta näyttää silloinkun sattuu.

Tätä sairautta ei pitäisi kenenkään käsitellä yksin. Ei sinun, ei minun eikä hänen

Ensimmäinen Blogi

Jokainen aloittaa siitä ensimmäisestä päivityksestä. Se on se ensiaskel jota ei voi skipata vaikka kuinka haluaisi. Kenties tylsäksi havaittu alku onkin se tärkein sysäys matkalla kohti päämäärää oli se sitten mikä hyvänsä.

Mikä minut sitten sai tänne kirjoittamaan? Olen huomannut tässä vuosien varrella että olen ihminen joka ei tipahda oikein mihinkään muottiin. Olen monisairas nainen, jolla on unelmia ja nyt jos koskaan on aika niitä toteuttaa. Haaveilen niin puhtaammasta elinympäristöstä, omavaraisemmasta taloudesta, terveemmästä elämästä ja iloisemmasta tulevaisuudesta. Asutamme pientilaa, jossa on kapasiteettia vaikka mihin! Olen avannut sen ensimmäisen sivun kirjasta jota ei ole vielä kirjoitettu loppuun.

Yhden kuoren sisälle mahtuu paljon sairausia. Minä sain hiukan huonot eväät elämälle ja vikalistan ensimmäinen sairaus havaittiin jo syntymäni jälkeen. Synnyin toinen lonkka sijoiltaan joka lastoitettiin mutta vamma tuntuu tänäkin päivänä. Kukaan ei tuolloin vielä tiennyt että yliliikkuvat nivelet olivat osasyy lonkan sijoiltaan tipahtamiseen. Masennus, anoreksia ja skolioosi astuivat kuvioihin myöhemmin ja todettiin teininä. Aikuisiällä todettiin vielä IBS, hypermobiiliteetti-oireyhtymä, ahdistuneisuushäiriö, Arnold-Chiari, nivelten kuluminen ja muutama muu pikkuvika, jotka vaikuttavat elämään enemmän ja vähemmän. Sairauksista kerron enemmän tuonnempana tarkemmin.

Tulevat kirjoitukset eivät koske ainoastaan elämää kipukapinallisena vaan taltioin myös matkaani kohti sitä elämää, josta olen ollut paitsi kaikki nämä vuodet. Katkeruus ei ole enää vaihtoehto!