Masennus on sairaus

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Jos voisin palata menneeseen kertoisin äidilleni mikä on, kertoisin ne suuret salaisuudet mitkä mieltä painaa. Ehkä tuolloin olisi jo huomattu että maailmastani on alkanut huuhtoutua pois värejä. Että olin sairastunut masennukseen.

Jo pelkästään sanana masennus on kylmä. Sitä se on myös kantajalleen joka tuntee itsensä arvottomaksi taakaksi. Masennus ei katso siviilisäätyä, taloudellista tilannetta, sukupuolta tai ikää. Masennus saattaa puhjeta kenelle tahansa. Oma taisteluni masennusta vastaan on alkanut jo lapsena mutta virallisesti todettiin ollessani 15 vuotias.

Masennus kytee pikkuhiljaa syöden tunteita ja tuoden tilalle tyhjyyden. Ihminen jolla on toisen ihmisen silmissä kaikki hyvin voi kyseinen ihminen tuntea pelkkää tyhjyyttä ja nähdä elämänsä harmaana.

Moni masentunut kokee olevansa taakka niin perheelleen kuin yhteiskunnalle. Negatiiviset ajatukset ruokkivat tyhjyyden ja arvottomuuden tunnetta aivan kuten minulle kävi. Aloin ajatella negatiivisesti mikä aiheutti kierteen joka syveni syvenemistään.

Vuosien taistelun ja totaalisen pohjakosketuksen jälkeen löysin kipinän jota olen varjellut. Se täytyy jokaisen löytää itse. Ei ole mitään ihmelääkettä joka pyyhkisi sairauden pois. Toisinaan kipinä roihahtaa liekkeihin kun taas hetkessä näyttää siltä että kipinä sammuu lopullisesti. Tärkeintä on olla itse polkematta sitä kipinää, ajatusta että minä tästä vielä selviän.

Itselläni kipinän pintaan toi perheeni joka kerta toisensa jälkeen päätti olla hylkäämättä vaikka kuinka heille huusin ja kerroin vihaavani. Kun tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan negatiivisen mielen alta voi suusta päästä sanoja joita ei tarkoita. Aivan kuin mieli kokeilisi tukipiirin tuomaa muuria että kestääkö se.

Kaikilla tukiverkkoa ei ole. Sairautta ei ymmärretä tai sitä pidetään itseaiheutettuna tai huomionhakuisuutena mikä ei pidä paikkaansa. Jos sairastunut saisi itse päättää jatkaisiko sairastamista vai paranisiko lopullisesti niin voin taata että vastaus on kaikilla sama.
Joillain yksinäisyys vie lopunkin toivon. Kun ei ole ketään kehen luottaa tai ketään kelle puhua niin että toinen kuuntelisi, tunteet patoutuvat ja voivat pahimmillaan viedä hengen. Nämä asiat eivät yksinkertaisesti ole leikinasioita.

Uinuva unelma

Masennus lamauttaa ja oireilee myös fyysisesti. Unta ei saa tai nukkuu ihan liikaa, ruoka ei maistu tai päinvastoin tulee ahmittua enemmän kuin on tarvis, itkettää jatkuvasti ja askel on raskas. Kun itse pääsin irti kasaan puristavasta avioliitostani huomasin voivani hengittää. Vaikka juuri tuon jälkeen diagnosoitiin vaikea masennus ja vajosin suoraan pohjalle.

Kun tajusin viimein painaa kunnolla jarrua ja pysähtyä miettimään mitä minä tältä elämältä oikein haluan, jäi haave prinssistä valkoisine ratsuineen romukoppaan. Olihan tuo jo aikakin…
Sen tilalle alkoi muodostua haave niin terveellisemmästä elämästä kuin kumppanista joka olisi valmis hyppäämään lannan hajuisiin haalareihin täydentäen niitä saappaita joiden minun on tarkoitus täyttää.

Siispä tuumasta toimeen. Tulevalle kumppanille asetettiin viimeinkin kriteeri josta en joustaisi. Halu asua maalla ja tahto omavaraisemmasta elämästä olisi ehdoton. Monien pakkien jälkeen jäin kyllä miettimään että nyt taisin haukata liian ison palan ja että joutuisin tätä unelmaa unelmoimaan yksin. Kun tapani mukaan olin vajoamassa taas mieleni synkkyyteen laitoin eräälle miehelle viestiä. En uskonut hetkeäkään että hän vaivautuisi edes vastaamaan, pidimmehän kovin eriasioista ja olihan kuvien mies ihan liian hyvännäköinen minulle.

Vaan kuinka ollakkaan, tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, teen sen yhteisessä kodissa. Ja mikä tästä tekee huvittavaa on se että tuo suhteen komeampi osapuoli oli ajatellut samoin kuin minä. Sillä erotuksella että minä rohkenin laittaa viestiä.

Näkymä takapihalle suoraan tuvan ikkunasta

Masentaa, ei masenna, masentaa.

Kuluneen vuoden aikana masennus on näyttänyt oikeastaan kaikki puolensa. Miten se lamaannuttaa, miten se satuttaa ja miten se hellittää otteestaan ennenkuin ote jälleen tiukkenee.

Minulle on sanottu että ”sinullahan on kaikki hyvin. Mikä muka nyt masentaa”.
Tällä hetkellä sinun asenteesi, kiitos vain kysymästä.
Miten kukaan voi tietää onko jollakulla kaikki hyvin? Minä sairastan ties mitä ja se masentaa, masennus masentaa, ihmisten asenteet masentaa, terveydenhuolto takkuaa ja se masentaa!
Tiedän että tulen tämän sairauden kanssa kulkemaan lopun ikääni. Se ei tule katoamaan mihinkään. Ainoa keino selviytyä on hyväksyä masennus osaksi itseään. Jos ei myönnä sairastavansa ei voi koskaan itse käsitellä asiaa eikä kukaan ulkopuolinenkaan taho voi sinua auttaa.

Omaa sairauttani on auttanut käsittelemään tukiryhmät joissa voi ihan suoraan sanoa kun tuntuu että maailma ”kusee mun muroihin”. Minulla on myös ympärilläni ihmisiä jotka hyväksyvät sen kun käperryn pieneksi palloksi ilman että saan syytöksiä saamattomuudesta tai itkuisuudesta. Eräs minulle hyvin rakas nainen onkin sanonut minulle että on hyvä että itken. On vahvuutta näyttää silloinkun sattuu.

Tätä sairautta ei pitäisi kenenkään käsitellä yksin. Ei sinun, ei minun eikä hänen