Puutarhan merkitys terveyteen

Edessäni on lääke, jonka nautittuani saan myrkytysoireita.

Ei se ole vain multaa ja rikkoja, ei epäonnistumista tai odotusta. Se on oma maailmansa, joka tuo tullessaan vastaan haasteita, epäonnea, onnea ja mietteitä.

Puutarhassa touhuamisen tiedetään vaikuttavan positiivisesti meidän fyysiseen että henkiseen terveyteen. Syitä on monia ja voisin rustata ”wikipedia copypastea” tänne vaikka kuinka, mutta en lähde sille linjalle nyt ollenkaan. Pureudun tähän aiheeseen oman sekametelin kautta mitä käyn parhaillaan läpi.

Puutarhurin tavat ja mietteet heijastuvat monesti suoraan puutarhaan. Yksi erikoinen kyky puutarhalla kuitenkin on. Vaikka hoitajansa olisi kuinka allapäin tai negatiivinen hyvänsä, puutarha kompensoi näitä tunteita ja tuo iloa, jos vain tarhaaja ottaa ne vastaan. Esimekkinä toimin minä itse. Meillä kotona kaikki kylvöt ja istutukset olivat myöhässä ja kesken ovat vieläkin. (Vanhempieni luona kylvöt tein ajallaan mutta jätetään ne nyt laskuista pois.) Lannistuin tästä tiedosta mutta tästä huolimatta en jää vaille satoa. Vaikka siis epäonnistuin niin luonto haluaa palkita.

Kaunis, kauniimpi, minä!

Puutarhassa saa olla minkä näköinen huvittaa. Kukaan ei tule kerryttämään paineita miltä minun kuuluisi näyttää. Puutarhassa minut näkee monesti viileällä kelillä rikkinäinen ja likainen takki päällä, hiukset huolimattomasti ponnarilla ja nuhruiset kengät tahi saappaat jalassa. Puutarha on paikka missä voi vain olla ja se tuntuu hyvältä. Jotkut sanovat että puutarhurin tavat heijastuvat puutarhaan. Luonnonmukainen ihminen, luonnonmukainen puutarha. Suttuinen minä, suttuinen puutarha.

Sairauksien myötä olen oppinut ymmärtämään ja näen puutarhani hiukan eri tavalla. Ei sen tarvitse olla niin justiinsa, satoa se tuottaa kuitenkin. Puutarha heijastuu minuun, vai liekkö toisin päin. Puutarhani on karu ja hoitamaton. Silti jotenkin lohduttava ja simppeli. Vertaan itseäni ja pyrin löytämään kaikesta hyvää, muuten stressitaso olisi melkoisen korkea.

Ei kulisseja, ei hienosäätöä, ei mitään turhaa. Sellaiselta sen kuuluisi tuntua ja olon olla. Yksinkertaisesti kaunis, luonnollisesti.

Puutarhan tarinaa mielen kautta

Kun istun kivelle ja katson ympärilleni, näen että pihalla tapahtuu kokoajan. Miksi minun mieleni haluaa minut pysäyttää? Siksikö että teen muuten liikaa? Vai siksi että tekisin muuten kaiken väärin? Takapiha kuitenkin kutsuu minua ja kuin kannustaisi että lähtisin liikkeelle. Askel kerrallaan. Alku tekee kipeää mutta lievittyy hetken päästä. Pakko päästä liikkeelle. Muuten kangistun ja kipeydyn. Puutarhasta löytyy aina kyykittävää. Mieli saa hetken tauon. Ajatukset saavat lentää vapaana. Olo on kevyt vaikka fyysisesti liikkeet takkuaakin.

Sosiaalinen media on täynnä toinen toistaan siistimpiä ja kauniimpia puutarhoja ja pihoja. Kateus iskee toisinaan. Puita ja pensaita, koreita kukkia, nurmikentän rikkovat kivet, jotka muodostavat polun, joka vie poikki tämän kaiken. Mitä minä niillä teen? Pidän kuitenkin enemmän hyötykasveista. Silti petollinen ajatus hiipii mieleen. Voi kunpa minulla olisi jotain mitä muilla ei ole. Mieli lähtee mustumaan. Puutarhan kukat lakastuu, Halla hiipii pihaan vaurioittaen kaikkea mikä vihertää.

Voi kunpa voisin olla kuin nuo, joita niin moni pelkää ja hätistelee. Ollappa kaunis kuin perhonen, ahkera kuin mehiläinen, tarkka kuin sudenkorento ja taiteellinen kuin hämähäkki. Löydän taas puutteita maailman älykkäimpänä pidetystä eläimestä, ihmisestä.

Miksi oma mieli taistelee kaikkea sitä vastaan mitä oma puutarha ja luonto ympärillä yrittää tarjota. Edessäni on lääke, jonka nautittuani saan myrkytysoireita. Mieli ailahtelee kuin puutarhassa puita keinuttava tuuli. yhtenä päivänä lempeä ja lämmin, toisena taas kylmä ja terävä.

Elämää Ilman käsikirjoitusta

Karu ja rikkinäinen kokonaisuus. Joku voisi uskoa ettei tämmöiset räpellykset tuota satoa ollenkaan mutta ovat väärässä. Perhonen lentää ohitseni kohti alas leikkaamatonta nurmea, jossa kukkii valtavasti koiranputkea. Hmmm… Tilaa pitää niittää marjoille, jotta alaoksat saavat enemmän valoa. Nokoset ovat vallanneet pensaiden aluset. Hyvä maa, maukas nokkonen. Kahlaan pensaiden ohi ja katson järvelle, joka kylpee auringon valossa. Tämä on minun puutarhani, minun mieleni puutarha. Täynnä sitä mitä minä tunnen. Suljen silmäni ja annan tuulen hyväillä kasvojani ja mietin tulevaa. Ensi kesänä menee paremmin. Surettaa menetetty sato mutta samalla luonto antaa toivon lohdutuksen. Saanhan minä papuja, retiisiä ja uusia perunoita syksyllä. Ne ehtivät kyllä.

Olen riippuvainen itsestäni ja siitä mitä teen. Päätänkö lopettaa taistelun ja luovuttaa vai annanko itselleni aikaa ja armoa, jotta voin nousta taas. Seisoa suorana ja katsoa aurinkoon, antaa kyynelten virrata, kokea taas niitä tunteita jotka olivat kauan poissa. Nähdä maailman kylpevän siinä valossa mihin en kokenut olevani oikeutettu. Minun mieleni puutarha on, elää ja kehittyy. En ole valmis luovuttamaan vieläkään.

Puutarhan merkitystä terveyteen ovat pohtineet myös kanssa bloggaajat. Käykää ihmeessä lukemassa.

Korkeala

Pienenpienifarmi

Caramellia

Riippumattomammaksi

Maalaiskaupunginpiha

Sarin puutarhat

Tsajut

Sairasta kipua

Tunne siitä on hyvin vahva, vain vuosi toisensa jälkeen odotan niskalaukausta, jota ei vain tule. Ellen itse paina liipaisinta. Sitä se masennus on.

Nyt kun ollaan päästy vauhtiin näissä kovin kipeissä mutta silti tuiki tärkeissä aiheissa, jotka koskee yhä vain useampaa Suomalaista, niin annetaas nyt tulla. Viimeksi sairauskertomuksessa kerroin masennuksesta ja siitä miten sen koin ja näin kun olin lapsi. Ajattelin jatkaa samalla aiheella mutta siitä, mitä se voi tuoda kylkiäisenä. Tämä aihe saattaa olla ahdistavaa luettavaa joten jos olet herkkä niin lopeta lukeminen tähän!

Masentuneella ei pelkästään katoa ilo ja kyky tuntea onnea. Samalla katoaa elämänhalu.

Masennuksen mukana usein tulee kaupanpäälliseksi itsetuhoisuus. Itsetuhoisuuden vakavuutta syö toisten idiotismi, jolloin kiristetään toista. ”Tapan ihteni tai viillän iteltä ranteet auki” – uhkailut, jotta saadaan sääliä ja huomiota, tekevät toisen lähellä olevan sairaan avunpyynnöt tyhjiksi. Mielensairauksien varjolla hakee sääliä monikin, joka ei ymmärrä tekojensa vakavuutta. Se syö uskottavuutta oikeasti sairailta. Kun olin nuorempi niin tätä näkyi hyvinkin paljon katukuvassa, mikä saa minut tänäkin päivänä raivonpartaalle. Tosin, näin ajateltuna ei se kovin tervettä ole uhkailla toista itsensä satuttamisella.


Mitä se sitten on jos ei huomion hakua? Masentuneelle on järkyttävän suuri kynnys hakea ylipäätään apua. Viiltely ja itsensä satuttaminen on eräänlainen hätähuuto. Todistelua itselle että on vielä olemassa, pakenemista pään sisällä kiehuvaa kipua, siirtäen kivun hetkellisesti fyysiseksi, avun pyyntö. Auttakaa! Minä en enää jaksa! Ihminen joka viiltää itseään, ei tee sitä huvikseen, ei huomion hakuna, ei kiristyksenä toista kohtaan. Sitä ei tehdä ”just for fun”. Tosin olen kuullut puhuttavan, että sitä tehdään kokeilun halusta. Oudolta se kuulostaa minunkin korviini.
Viiltely alkaa monesti pienistä vekeistä ihossa. Omani alkoi harpilla viiltelyllä yläasteella eikä siihen juuri puututtu. Sain lähinnä nöyryyttävää kohtelua opettajalta, joka tempaisi kerran hihani ylös koko luokan edessä ja kysyi ”mitähän ne nämä mahtaa olla”. Tuli pitkä tauko ja sitten tartuttiin terävempiin ja järeisempiin välineisiin. Tuloksena muutama sairaala reissu.


Se on näin jälkeenpäin ajateltuna melko härskiä että kykenee katsomaan omaa rasvakerrostaan, siinä vaiheessa kun rasva on tursunut venyneestä haavasta näkyviin samalla kun sinusta ulos pulppuaa verta nättinä norona. Mitä siinä miettii? Eipä juuri mitään. Itsekkin tuli tovi tuijoteltua kun veri valui nättinä purona viemäriin. ”Tämä ei taida puristelemalla tyrehtyä. Pitänee soittaa ambulanssi, tulkoon jos kiinnostaa”. Niin minä ajattelin.
Tieto kantautui tuolloin siskoni ja äitini korviin ja he tulivat sairaalaan kanssani. Muistan äidin ilmeen, kun hän halusi ensin katsoa haavaa kun painesidettä purettiin pois. Siskoni kasvot harmaantuivat ennenkuin alkoi niellä itkua. En nähnyt itseäni mitenkään arvokkaana. En mitenkään päin, joten heidän reaktiot yllätti. Miksi he noin tekevät? Minähän se olen tässä jota sattuu! En osaa edelleenkään kuvitella mitä he tuolloin ajattelivat tai kävivät läpi.

Minulta on kysytty miksi viiltelen tai mitä ajattelen kun viiltelen. Voin sanoa että itseinho ja ahdistus yhdistettynä arvottomuuden tunteeseen saa tekemään vaikka mitä typeryyksiä. Typeryyksiä siksi, että monesti jälkeenpäin häpeää tekemiään haavoja minkä takia joutuu tekemään työtä itsensä kanssa että oppii hyväksymään arvet osaksi itseään. Ajatukset ennen viiltelyä ovat hyvin vahvat ja toisinaan tuntuu että keho liikkuu kuin itsestään. Aivan kuin se olisi ihan normaalia toimintaa. Henkinen kipu helpottaa hetkellisesti kun ajatukset siirtyy pakosti fyysisiin vammoihin. On muuten sellainenkin seikka, minkä ymmärsin vasta jälkeenpäin. En tunne ainoastaan kipua vaan hetkellistä mielihyvää. Viiltely herättää hetkellisesti jopa eloon. Syy siihen tunteeseen löytyy kehon reaktiosta tuottaa endorfiinia kun aivot aistii voimakkaan fyysisen kivun. Tämä on kuitenkin äärimmäisen huono tapa yrittää löytää mielihyvän tunteita.

Masentunut on kuollut sisältä päin eikä välttämättä näe syytä olla satuttamatta itseään.

Mitä minä sitten teen?

Kun läheinen sairastuu ja alkaa oireilla itsetuhoisesti. Ole läsnä! Vaikka kuinka toinen inttää että haluaa olla yksin niin älä hylkää. Se on pahinta mitä voit tehdä. Älä syytä sairastunutta siitä mitä hän on. Niin outoa kuin se saattaa terveen korviin kuulostaakkin niin sairastunut ei kykene kontrolloimaan itseään miten terve kykenee tekemään. Itsetuhoiset ajatukset ja masentuneen tunteet vievät mennessään, eikä sairauden läpi pysty ”vain piristymään ja lopettamaan”. Mutta ei tässä ole tarkoitus ketään muuta ahdistaa samalla nurkkaan. Sivusta seuraavalle ihmiselle sairastuneen käytös on puuduttavaa ja luotaantyöntävää. Siksi sairastuneen on pyrittävä kohti valoa kaikin keinoin. Joko yksin tai yhdessä. Jos jää vain tuleen makaamaan, voi helposti syöstä lähipiirin saman sairauden syövereihin, ellei lähipiiri hylkää ennen sitä.

Tunne siitä on hyvin vahva, vain vuosi toisensa jälkeen odotan niskalaukausta, jota ei vain tule. Ellen itse paina liipaisinta. Sitä se masennus on.

Masennus lapsen silmin

Muistoihin on syöpynyt vain ne niljakkaat sanat: Pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena. Sairastumiseen oli todellakin syitä, raskaita syitä.

Lapsia pidetään pitkälti avoimina ja vilpittöminä. He kyllä keksivät kolttosia ja pieninä valehtelevat paljon mikä kuuluu asiaan. Kuvitellaan että lapsi kertoo jos hänellä on kipuja tai paha olla. Kaikki tämä on vain aikuisen luomaa kuvitelmaa. Mistä tiedän tämän? Kokemuksesta. Minä ja masennus olemme kohdanneet toisemme ollessani alle kymmenen vanha. En tiennyt tästä sairaudesta mitään ja tuskin olin koskaan kuullutkaan sairaudesta nimeltä masennus.

Minun lapsuuteni oli jotain sellaista mitä on vaikea käsittää. Minulla on välittävä ja rakastava perhe mutta silti tunsin olevani ulkopuolinen, yksin ja hylätty. Kaikki sai alkunsa kun äitini päätti ryhtyä yrittäjäksi ja hän vietti aikaa paljon töissä, minkä ymmärrän kyllä nyt mutta lapsena en mitenkään päin. Isäni kulki kuntoutuksissa ja töissä minkä vuoksi en paljoa vanhempiani nähnyt. Tai näin ainakin muistelen. Masennus sairautena on pyyhkinyt paljon muistoja pois ja jopa luonut tilalle muistoja, joita ei ole koskaan tapahtunutkaan. Tuolloin tuntui ettei vanhemmat välittäneet yhtään vaikka he päinvastoin pyrkivät näyttämään hyvää esimerkkiä ja pitämään huolta että ruokaa olisi kaapissa ja katto pään päällä. Minä en pienenä ihmisenä sitä ymmärtänyt ja koin oloni hirvittävän turvattomaksi.

Asiaa ei ainakaan yhtään helpottanut väkivaltainen kaverisuhde toiseen tyttöön, joka milloin löi tai rikkoi tavaroitani. Eikä varsinkaan hänen isänsä jonka tekojen takia osa lapsuudesta meni totaalisesti pilalle. Muistoihin on syöpynyt vain ne niljakkaat sanat: Pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena. Sairastumiseen oli todellakin syitä, raskaita syitä.

Masennusta kuvataan usein kylmänä ja kangistuttavana sairautena joka hautaa kaiken alleen.

Lapsi osaa sulkeutua ja jättää kertomatta jos on paha olla. En uskokkaan että olisin ainoa, jolla masennus näkyi ulospäin huutamisena, raivonpuuskina, vetäytymisenä tai välinpitämättömyytenä. Ei minua kiinnostanut tuliko kaikki koulutarvikkeet mukaan, teinkö läksyt tai luinko kokeisiin. Mikään ei kiinnostanut. Riitti että sain huomiota aikuisilta, ei sillä väliä oliko se negatiivista vai ei. Minun käytökseen ei puututtu, sillä pidettiin että olin vain tempperamenttinen. Tuolloin tilannetta pahensi jatkuva syrjiminen ja kiusaaminen muiden lasten kohdalta. Leikit oli aina ”täynnä”, jos kysyin saisinko mukaan tulla. Ulkopeleissä olin hyvin usein etsijä tai viimeinen joka joukkueeseen valitaan. Muistan muiden tuhahdukset ja valittamisen siitä jos päädyin samaan joukkueeseen. Olin hidas juoksemaan eikä polvet aina pitäneet. Polveni olivat vinot ja ovat sitä tänäkin päivänä. Enhän minä lapsena edes tiennyt miltä jalan kuuluisi näyttää! Olen alusta asti elänyt vinojen polvien kanssa eikä seistessä sitä välttämättä edes huomaa. Istuessa polvien virheasento näkyy ja kauas.  Tämäkin suorastaan oksettaa minua. Miksi kukaan ei puuttunut! Ihmeteltiin vain että kylläpäs on vinossa. Yksi syy tuli ilmi vasta tänä vuonna. Vasta nyt kun olen 26 vuotias! ”Tiesitkö että reisiluusi ovat kiertyneet?” Kirurgin sanat jäädytti.


Yksin jopa yhdessä


Muiden läsnäollessa tunsin itseni ulkopuoliseksi. Ketään ei kiinnostanut mitä minulle kuuluu tai haluanko leikkiin mukaan. Jäin aina ulkopuolelle. Aivan pienenä hain turvaa pehmopupusta joka oli minulle rakas. Halusin koulukuviinkin sen mukaan. Yllättääkö että siitäkin kiusattiin? Muut otti kaverikuvia. Kukaan ei halunnut kaverikuviin kanssani koko peruskoulun aikana. Puutun yhden vuoden koulun luokkakuvasta kokonaan vaikka olin paikalla. Meitä oli kaikenkaikkiaan esikoululaisista kuudennelle luokalle asti alle 40 lasta. Tämä sattuu jollain tapaa edelleen,sillä kukaan ei huomannut että minä puutun. Tai jos huomasi niin kukaan ei välittänyt. 


Masennuksen siivittämänä aloin kerätä taakakseni vihaa. Siskollani oli minun silmissäni kaikki mitä se halusi. Hänen luokseen tuli leikkikavereita, hänellä oli ystäviä, hänet hyväksyttiin joukkoon ja hän sai jopa oman huoneen koska oli minua vanhempi. Jos siskolleni tuli kavereita kylään niin minut ajettiin niistäkin leikeistä pois. Takaraivoon on syöpynyt siskoni sanat joita hän minulle kertoi. ”Nämä on minun kavereita eikä sinun. Ei meillä voi olla samoja kavereita” Muistan eräänkin kerran kun siskoni kaverinsa kanssa lähti uimarantaan minä mukana, niin siskolleni hän tarjosi makeisia ja kun minä kysyin saanko minäkin niin ei hänellä ollut kuulemma mitään. 

Minä ja siskoni olemme olleet hyvinkin erilaisia pienestä pitäen.

Aloin halveksua siskoani, minun silmissä hänestä tuli suorastaan oksettava. Katkeroiduin ja teininä viha alkoi pursuta yli ja parikymppiä kun napsahti mittariin niin olin valmis lyömään välit kokonaan poikki. Muistin vain riidoissa sanotut ilkeät sanat enkä lainkaan niitä hyviä hetkiä mitä meillä oli.

Siskoni on minulle kertonut ettei ole halunnut sulkea minua ulkopuolelle. Olemme vain olleet niin erilaisia ja heidän leikkiessä leikkejään ovat omat ehdotukseni olleet hyvin erilaisia. ”Olisit tarvinnut veljen jonka kanssa ampua ritsalla, minä olin aivan prinsessa.” Itseasiassa minulla on pikkuveli jonka kanssa keksittiin kaikkea typerää ja viihdyttiin lapsena paljon yhdessä mutta kun molemmat kasvoi ja minä lähdin maailmalle niin välimme viileni mikä surettaa minua hirveästi. Masennukseni on pilannut minun ja veljeni välit ja oli tuhota välit siskoonikin. Tilanne ei olisi parantunut jos siskoni olisi antanut periksi. Hän oli valmis ottamaan siipirikkoisen siskonsa takaisin siipiensä suojaan kun sen aika oli. Hän rakasti minua silloin ja rakastaa minua yhä.

Kuva kertonee kaiken oleellisen. Niin erilaiset mutta silti niin samanlaiset

Tässä samalla kun pyyhin silmäkulmiani ja muistelen menneitä. Niitä kipeitä asioita, joita menetin ja mitä olin menettää niin haluaisin kertoa teille jotain tärkeää. Kertokaa lapsillenne kuinka rakkaita he ovat, ottakaa syliin ja olkaa hetki aivan hiljaa. Tänä päivänä kun halaan äitiäni tunnen kuin olisin jäänyt lapsena siitä paitsi. Se tuntuu lämpimältä ja turvalliselta. Muistutus siitä että olen aina tervetullut kotiin. Ja vielä tärkein! Kun lapsi oireilee, älkää sivuuttako sitä vaan puuttukaa ajoissa, sillä kyseessä voi hyvinkin olla sairaus nimeltä masennus.

ps. Yksi asia ei ole muuttunut. Minä syön yhä edelleenkin taikinaa! <3

Lääkkeitä, lääkkeitä

Olen ehkä jopa hieman katkera lääkkeiden tuputtamisesta. Niitä määrätään vaivaan kuin vaivaan välittämättä siitä mitä se voi pitkällä aikavälillä aiheuttaa ja välillä kyllä tuntuu että oireet pyritään poistamaan lääkkeillä mutta itse oireiden aiheuttajaa ei pyritä poistamaan.

Ajattelin vähän kirjoitella mielipiteitäni ja mietteitä omakohtaisten kokemuksien ja kanssa kipuilijoiden kertomuksien perusteella minkälaista se kivun- tai sairaanhoito on. Mukana on toki myös positiivista mutta pääosin mitä itsellekkin vastaan on tullut on lähinnä negatiivista. Tuntuu kuin sairaiden hoitovastuu haluttaisiin sysätä vain eteenpäin välittämättä siitä mitä kipu ja sairaus voi potilaalle aiheuttaa sillävälin kun pompottelun aikana koetetaan onnea milloin kohdalle sattuisi se oikeasti auttava taho.

Olen ehkä jopa hieman katkera lääkkeiden tuputtamisesta. Niitä määrätään vaivaan kuin vaivaan välittämättä siitä mitä se voi pitkällä aikavälillä aiheuttaa ja välillä kyllä tuntuu että oireet pyritään poistamaan lääkkeillä mutta itse oireiden aiheuttajaa ei pyritä poistamaan. Lääkefimojen voiton maksimointi menee ihmisten terveyden edelle vaikka lääkkeiden tarkoitus on kaiken järjen mukaan toinen. Terveen korviin tämä voi kuulostaa huuhaalta mutta minä annan pari esimerkkiä omasta elämästäni.

Kela katsoo korvattaviksi hoidoiksi lääkehoidon, kuntoutukset ja terapiat kuten esimerkiksi fysioterapian ja psykoterapian. Näistä kaikki tuntuu olevan kiven alla ja omat hoidolliset tarpeet eivät täyty. Olen sairastanut jo lapsesta asti masennusta ja tätä mustaa pistettä sisälläni olen tutkinut, sillä olen halunnut tietää mikä ihme minua viiraa. Tiedän sen että lääkkeet eivät yksistään paranna tätä sairautta vaan rinnalle tarvitaan jotain muutakin.

Masennuksen hoidossa on tärkeää tietää että se lääke nostattaa mielialaa mutta jotta saadaan pysyvää apua on ihmisen tehtävä sellaisia asioita mistä saa mielihyvää ja saatava käsitellä mieltä painavat asiat. Jonkun vain pitää repiä potilas sängynpohjalta liikkeelle. Terapiaa voisi tukea toiminnalla jossa tehdään vaikkapa metsäretkiä, askartelua, maalaamista, nikkarointia, käsitöitä, eläinten kanssa puuhailua, ratsastusta tai vaikkapa puutarhan hoitoa. Se että saat seurassa tehdä mistä pidät ja saat olla sinä, sehän voisi piristää pikkuisen paremmin kuin vain kotona makaaminen lääkeliuskan kanssa odottaen seuraavan viikon terapia istuntoa. Tätä ei vain tehdä. Masentuneen on haastavaa, jopa liki mahdotonta lähteä itsekseen liikkeelle ja tehdä asioita joista oikeasti pitää. Unohtamatta sitä että pahasti masentunut ei koe saavansa iloa enää mistään ja kysyttäessä asiasta vastaus on mitä luultavammin ”en tiedä” tai ”ei mikään”.

Masennus voi myös ajaa etsimään helpotusta turtuneeseen mieleen alkoholista.

Mitä hoitoa minä sain: lääkkeet kouraan ja kotia! Se siitä! Arvata saattaa ettei tuosta ollut mitään hyötyä mihinkään päin. Vuosia syötettiin lääkkeitä ja odotettiin että sairaus katoaisi johonkin. Terapiaan en koskaan päätynyt. Enkä ole päässyt vieläkään vaikka vakava-asteinen diagnoosi on kulkenut mukanani jo vuosia. Minua ei vain kuunnella. En koe saavani keskustelutuokioista mitään irti ja ne ovat minun kohdallani haaskattua aikaa. Tarvitsen ihan jotain muuta kuin keskusteluapua. Tähänkin on vaikuttaneet pitkälti luottamuksen menetys hoitotahoa kohtaan sillä heidän suunnaltaan tuleva jatkuva vähättely, valehtelu ja piikittely ovat saaneet aikaan sen että minua alkaa lähinnä sylettämään kun pitäisi lähteä jonkun luokse juttelemaan. En enää edes halua kertoa mitä minulle oikeasti kuuluu ja toisinaan valehtelen jotta pääsen tilanteesta mahdollisimman vähillä käynneillä.

Toinen esimerkki ajoittuu myös lapsuuteen jolloin itselläni alkoi armoton virtsatietulehdus kierre. Vuosi toisensa perään määrättiin vain kuureja vaikka sairaus oli määritelty jo krooniseksi. Kukaan ei välittänyt lähteä tutkimaan mikä jatkuvat tulehdukset aiheuttaa. Määrättiin vain lisää antibiootteja ja estokuureja kunnes suolisto oli pilalla. Luotin pitkään siihen että minua hoidetaan oikein ja että kyllä se lääkehoito on oikea ja ainoa ratkaisu. Nyt tiedän että tulehduksille olisi pitänyt etsiä mahdollista syytä virtsateistä itsestään eikä vain poistaa tulehdus kerta toisensa jälkeen antibiootein. Tätä tutkimusta ei koskaan tehty ja ainakin osasyy tulehduksille löytyi vähän aikaa sitten vähän kuin vahingossa. Elimistöni on niin yliliikkuvaa sorttia että se vaikuttaa myös virtsateiden hyvinvointiin.

On monia potilaita joilta lääkitään pois itse oireet muttei oireiden aiheuttajaa tai oireiden aiheuttajaa ei edes tutkita. Tämä on minusta väärin.

Tehoton kivunhoito

Aikaisemmassa kirjoituksessa kerroin siitä miten päädyin selkä operaation jälkeen teho-osastolle mikä ei ole tavanomainen heräily paikka leikkauksen jälkeen. Siihen oli tosiaan yksi mielenkiintoinen syy. Nimittäin se etten enää pysty käyttämään suun kautta otettavia lääkkeitä. Kivunhoito tehtiin suonensisäisesti mikä ärsyttää ruuansulatuskanavaa vähemmän.

Kun lääkkeiden napsimiselle tuli totaalinen stoppi on kivunhoidosta tullut älyttömän hankalaa. Lääkärit eivät usko ja ne jotka oireet näkevät peittävät silmänsä eivätkä kirjoita sitä kuuluisaa mustaa valkoiselle. Pahin laiminlyönti tapahtui juurikin teholla kun suonensisäisiä vähennettiin ja suun kautta kipulääkkeitä lisättiin. Tietysti turposin ja hoitaja pyysi lääkäriä paikalle katsomaan kolmeen kertaan ja joka kerta vastaus oli lapsellinen ”joojoo”. Lääkäri ei tullut katsomaan ja minä sain tietää että kyseinen hoitaja ja lääkäri olivat keskenään riidoissa. Miksi minun potilaana piti kärsiä siitä?

Lääkemäärä mitä aiemmin olen syönyt on ollut melkoinen

Muuttolaatikoiden kätköistä löytyi apteekkiin hävitettäväksi melkoinen määrä lääkkeitä. Näistä jokaista olen aiemmin joutunut syömään ja osaa vain sen takia ettei itse vaivaa ole viitsitty lähteä hoitamaan ajoissa. On niin masennus-, allergia- ja vatsansuojalääkkeitä, antibiootti, unilääkkeitä, särkylääkkeitä, mini-e pilleri sekä kipulaastari jonka kanssa menee kortisoniliuos. Näistä käytän enää kolmea eri lääkettä sillä osasta on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä eikä elimistöni kestä tämmöistä lääkemäärää. Olisin jatkuvasti tukalan turvoksissa ja olo olisi varsin hankala koko ajan.

Kipua pystyttäisiin lievittämään erilaisin hoidoin kuten akupunktiolla, hieronnalla, jäsenkorjauksella jne. mutta näitä hoitomuotoja ei tueta millään lailla. Olisi myös ihanaa jos erilaisia liikuntamuotoja tuettaisiin jolloin kipupotilaatkin pääsisivät kokeilemaan jotain muutakin kuin kotijumppaa. On kuin me jotka emme pysty lääkkeitä käyttämään ollaan vähän kuin oman onnemme nojassa ja samaan aikaan toisilta kipupotilailta ajetaan lääkkeitä alas, joilla he pysyvät toimintakuntoisina. Milloin tämä järjenköyhyys oikein loppuu? Tuntuu älyttömältä että ne jotka lääkkeitä tarvitsevat eivät niitä saa ja ne jotka eivät pysty käyttämään niin heille niitä ollaan lappamassa jatkuvalla syötöllä ”kun muita hoitokeinoja ei ole”.
On mutta niitä ei haluta käyttää.

Masennus on sairaus

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Jos voisin palata menneeseen kertoisin äidilleni mikä on, kertoisin ne suuret salaisuudet mitkä mieltä painaa. Ehkä tuolloin olisi jo huomattu että maailmastani on alkanut huuhtoutua pois värejä. Että olin sairastunut masennukseen.

Jo pelkästään sanana masennus on kylmä. Sitä se on myös kantajalleen joka tuntee itsensä arvottomaksi taakaksi. Masennus ei katso siviilisäätyä, taloudellista tilannetta, sukupuolta tai ikää. Masennus saattaa puhjeta kenelle tahansa. Oma taisteluni masennusta vastaan on alkanut jo lapsena mutta virallisesti todettiin ollessani 15 vuotias.

Masennus kytee pikkuhiljaa syöden tunteita ja tuoden tilalle tyhjyyden. Ihminen jolla on toisen ihmisen silmissä kaikki hyvin voi kyseinen ihminen tuntea pelkkää tyhjyyttä ja nähdä elämänsä harmaana.

Moni masentunut kokee olevansa taakka niin perheelleen kuin yhteiskunnalle. Negatiiviset ajatukset ruokkivat tyhjyyden ja arvottomuuden tunnetta aivan kuten minulle kävi. Aloin ajatella negatiivisesti mikä aiheutti kierteen joka syveni syvenemistään.

Vuosien taistelun ja totaalisen pohjakosketuksen jälkeen löysin kipinän jota olen varjellut. Se täytyy jokaisen löytää itse. Ei ole mitään ihmelääkettä joka pyyhkisi sairauden pois. Toisinaan kipinä roihahtaa liekkeihin kun taas hetkessä näyttää siltä että kipinä sammuu lopullisesti. Tärkeintä on olla itse polkematta sitä kipinää, ajatusta että minä tästä vielä selviän.

Itselläni kipinän pintaan toi perheeni joka kerta toisensa jälkeen päätti olla hylkäämättä vaikka kuinka heille huusin ja kerroin vihaavani. Kun tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan negatiivisen mielen alta voi suusta päästä sanoja joita ei tarkoita. Aivan kuin mieli kokeilisi tukipiirin tuomaa muuria että kestääkö se.

Kaikilla tukiverkkoa ei ole. Sairautta ei ymmärretä tai sitä pidetään itseaiheutettuna tai huomionhakuisuutena mikä ei pidä paikkaansa. Jos sairastunut saisi itse päättää jatkaisiko sairastamista vai paranisiko lopullisesti niin voin taata että vastaus on kaikilla sama.
Joillain yksinäisyys vie lopunkin toivon. Kun ei ole ketään kehen luottaa tai ketään kelle puhua niin että toinen kuuntelisi, tunteet patoutuvat ja voivat pahimmillaan viedä hengen. Nämä asiat eivät yksinkertaisesti ole leikinasioita.

Uinuva unelma

Masennus lamauttaa ja oireilee myös fyysisesti. Unta ei saa tai nukkuu ihan liikaa, ruoka ei maistu tai päinvastoin tulee ahmittua enemmän kuin on tarvis, itkettää jatkuvasti ja askel on raskas. Kun itse pääsin irti kasaan puristavasta avioliitostani huomasin voivani hengittää. Vaikka juuri tuon jälkeen diagnosoitiin vaikea masennus ja vajosin suoraan pohjalle.

Kun tajusin viimein painaa kunnolla jarrua ja pysähtyä miettimään mitä minä tältä elämältä oikein haluan, jäi haave prinssistä valkoisine ratsuineen romukoppaan. Olihan tuo jo aikakin…
Sen tilalle alkoi muodostua haave niin terveellisemmästä elämästä kuin kumppanista joka olisi valmis hyppäämään lannan hajuisiin haalareihin täydentäen niitä saappaita joiden minun on tarkoitus täyttää.

Siispä tuumasta toimeen. Tulevalle kumppanille asetettiin viimeinkin kriteeri josta en joustaisi. Halu asua maalla ja tahto omavaraisemmasta elämästä olisi ehdoton. Monien pakkien jälkeen jäin kyllä miettimään että nyt taisin haukata liian ison palan ja että joutuisin tätä unelmaa unelmoimaan yksin. Kun tapani mukaan olin vajoamassa taas mieleni synkkyyteen laitoin eräälle miehelle viestiä. En uskonut hetkeäkään että hän vaivautuisi edes vastaamaan, pidimmehän kovin eriasioista ja olihan kuvien mies ihan liian hyvännäköinen minulle.

Vaan kuinka ollakkaan, tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, teen sen yhteisessä kodissa. Ja mikä tästä tekee huvittavaa on se että tuo suhteen komeampi osapuoli oli ajatellut samoin kuin minä. Sillä erotuksella että minä rohkenin laittaa viestiä.

Näkymä takapihalle suoraan tuvan ikkunasta

Masentaa, ei masenna, masentaa.

Kuluneen vuoden aikana masennus on näyttänyt oikeastaan kaikki puolensa. Miten se lamaannuttaa, miten se satuttaa ja miten se hellittää otteestaan ennenkuin ote jälleen tiukkenee.

Minulle on sanottu että ”sinullahan on kaikki hyvin. Mikä muka nyt masentaa”.
Tällä hetkellä sinun asenteesi, kiitos vain kysymästä.
Miten kukaan voi tietää onko jollakulla kaikki hyvin? Minä sairastan ties mitä ja se masentaa, masennus masentaa, ihmisten asenteet masentaa, terveydenhuolto takkuaa ja se masentaa!
Tiedän että tulen tämän sairauden kanssa kulkemaan lopun ikääni. Se ei tule katoamaan mihinkään. Ainoa keino selviytyä on hyväksyä masennus osaksi itseään. Jos ei myönnä sairastavansa ei voi koskaan itse käsitellä asiaa eikä kukaan ulkopuolinenkaan taho voi sinua auttaa.

Omaa sairauttani on auttanut käsittelemään tukiryhmät joissa voi ihan suoraan sanoa kun tuntuu että maailma ”kusee mun muroihin”. Minulla on myös ympärilläni ihmisiä jotka hyväksyvät sen kun käperryn pieneksi palloksi ilman että saan syytöksiä saamattomuudesta tai itkuisuudesta. Eräs minulle hyvin rakas nainen onkin sanonut minulle että on hyvä että itken. On vahvuutta näyttää silloinkun sattuu.

Tätä sairautta ei pitäisi kenenkään käsitellä yksin. Ei sinun, ei minun eikä hänen