Masennus lapsen silmin

Muistoihin on syöpynyt vain ne niljakkaat sanat: Pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena. Sairastumiseen oli todellakin syitä, raskaita syitä.

Lapsia pidetään pitkälti avoimina ja vilpittöminä. He kyllä keksivät kolttosia ja pieninä valehtelevat paljon mikä kuuluu asiaan. Kuvitellaan että lapsi kertoo jos hänellä on kipuja tai paha olla. Kaikki tämä on vain aikuisen luomaa kuvitelmaa. Mistä tiedän tämän? Kokemuksesta. Minä ja masennus olemme kohdanneet toisemme ollessani alle kymmenen vanha. En tiennyt tästä sairaudesta mitään ja tuskin olin koskaan kuullutkaan sairaudesta nimeltä masennus.

Minun lapsuuteni oli jotain sellaista mitä on vaikea käsittää. Minulla on välittävä ja rakastava perhe mutta silti tunsin olevani ulkopuolinen, yksin ja hylätty. Kaikki sai alkunsa kun äitini päätti ryhtyä yrittäjäksi ja hän vietti aikaa paljon töissä, minkä ymmärrän kyllä nyt mutta lapsena en mitenkään päin. Isäni kulki kuntoutuksissa ja töissä minkä vuoksi en paljoa vanhempiani nähnyt. Tai näin ainakin muistelen. Masennus sairautena on pyyhkinyt paljon muistoja pois ja jopa luonut tilalle muistoja, joita ei ole koskaan tapahtunutkaan. Tuolloin tuntui ettei vanhemmat välittäneet yhtään vaikka he päinvastoin pyrkivät näyttämään hyvää esimerkkiä ja pitämään huolta että ruokaa olisi kaapissa ja katto pään päällä. Minä en pienenä ihmisenä sitä ymmärtänyt ja koin oloni hirvittävän turvattomaksi.

Asiaa ei ainakaan yhtään helpottanut väkivaltainen kaverisuhde toiseen tyttöön, joka milloin löi tai rikkoi tavaroitani. Eikä varsinkaan hänen isänsä jonka tekojen takia osa lapsuudesta meni totaalisesti pilalle. Muistoihin on syöpynyt vain ne niljakkaat sanat: Pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena. Sairastumiseen oli todellakin syitä, raskaita syitä.

Masennusta kuvataan usein kylmänä ja kangistuttavana sairautena joka hautaa kaiken alleen.

Lapsi osaa sulkeutua ja jättää kertomatta jos on paha olla. En uskokkaan että olisin ainoa, jolla masennus näkyi ulospäin huutamisena, raivonpuuskina, vetäytymisenä tai välinpitämättömyytenä. Ei minua kiinnostanut tuliko kaikki koulutarvikkeet mukaan, teinkö läksyt tai luinko kokeisiin. Mikään ei kiinnostanut. Riitti että sain huomiota aikuisilta, ei sillä väliä oliko se negatiivista vai ei. Minun käytökseen ei puututtu, sillä pidettiin että olin vain tempperamenttinen. Tuolloin tilannetta pahensi jatkuva syrjiminen ja kiusaaminen muiden lasten kohdalta. Leikit oli aina ”täynnä”, jos kysyin saisinko mukaan tulla. Ulkopeleissä olin hyvin usein etsijä tai viimeinen joka joukkueeseen valitaan. Muistan muiden tuhahdukset ja valittamisen siitä jos päädyin samaan joukkueeseen. Olin hidas juoksemaan eikä polvet aina pitäneet. Polveni olivat vinot ja ovat sitä tänäkin päivänä. Enhän minä lapsena edes tiennyt miltä jalan kuuluisi näyttää! Olen alusta asti elänyt vinojen polvien kanssa eikä seistessä sitä välttämättä edes huomaa. Istuessa polvien virheasento näkyy ja kauas.  Tämäkin suorastaan oksettaa minua. Miksi kukaan ei puuttunut! Ihmeteltiin vain että kylläpäs on vinossa. Yksi syy tuli ilmi vasta tänä vuonna. Vasta nyt kun olen 26 vuotias! ”Tiesitkö että reisiluusi ovat kiertyneet?” Kirurgin sanat jäädytti.


Yksin jopa yhdessä


Muiden läsnäollessa tunsin itseni ulkopuoliseksi. Ketään ei kiinnostanut mitä minulle kuuluu tai haluanko leikkiin mukaan. Jäin aina ulkopuolelle. Aivan pienenä hain turvaa pehmopupusta joka oli minulle rakas. Halusin koulukuviinkin sen mukaan. Yllättääkö että siitäkin kiusattiin? Muut otti kaverikuvia. Kukaan ei halunnut kaverikuviin kanssani koko peruskoulun aikana. Puutun yhden vuoden koulun luokkakuvasta kokonaan vaikka olin paikalla. Meitä oli kaikenkaikkiaan esikoululaisista kuudennelle luokalle asti alle 40 lasta. Tämä sattuu jollain tapaa edelleen,sillä kukaan ei huomannut että minä puutun. Tai jos huomasi niin kukaan ei välittänyt. 


Masennuksen siivittämänä aloin kerätä taakakseni vihaa. Siskollani oli minun silmissäni kaikki mitä se halusi. Hänen luokseen tuli leikkikavereita, hänellä oli ystäviä, hänet hyväksyttiin joukkoon ja hän sai jopa oman huoneen koska oli minua vanhempi. Jos siskolleni tuli kavereita kylään niin minut ajettiin niistäkin leikeistä pois. Takaraivoon on syöpynyt siskoni sanat joita hän minulle kertoi. ”Nämä on minun kavereita eikä sinun. Ei meillä voi olla samoja kavereita” Muistan eräänkin kerran kun siskoni kaverinsa kanssa lähti uimarantaan minä mukana, niin siskolleni hän tarjosi makeisia ja kun minä kysyin saanko minäkin niin ei hänellä ollut kuulemma mitään. 

Minä ja siskoni olemme olleet hyvinkin erilaisia pienestä pitäen.

Aloin halveksua siskoani, minun silmissä hänestä tuli suorastaan oksettava. Katkeroiduin ja teininä viha alkoi pursuta yli ja parikymppiä kun napsahti mittariin niin olin valmis lyömään välit kokonaan poikki. Muistin vain riidoissa sanotut ilkeät sanat enkä lainkaan niitä hyviä hetkiä mitä meillä oli.

Siskoni on minulle kertonut ettei ole halunnut sulkea minua ulkopuolelle. Olemme vain olleet niin erilaisia ja heidän leikkiessä leikkejään ovat omat ehdotukseni olleet hyvin erilaisia. ”Olisit tarvinnut veljen jonka kanssa ampua ritsalla, minä olin aivan prinsessa.” Itseasiassa minulla on pikkuveli jonka kanssa keksittiin kaikkea typerää ja viihdyttiin lapsena paljon yhdessä mutta kun molemmat kasvoi ja minä lähdin maailmalle niin välimme viileni mikä surettaa minua hirveästi. Masennukseni on pilannut minun ja veljeni välit ja oli tuhota välit siskoonikin. Tilanne ei olisi parantunut jos siskoni olisi antanut periksi. Hän oli valmis ottamaan siipirikkoisen siskonsa takaisin siipiensä suojaan kun sen aika oli. Hän rakasti minua silloin ja rakastaa minua yhä.

Kuva kertonee kaiken oleellisen. Niin erilaiset mutta silti niin samanlaiset

Tässä samalla kun pyyhin silmäkulmiani ja muistelen menneitä. Niitä kipeitä asioita, joita menetin ja mitä olin menettää niin haluaisin kertoa teille jotain tärkeää. Kertokaa lapsillenne kuinka rakkaita he ovat, ottakaa syliin ja olkaa hetki aivan hiljaa. Tänä päivänä kun halaan äitiäni tunnen kuin olisin jäänyt lapsena siitä paitsi. Se tuntuu lämpimältä ja turvalliselta. Muistutus siitä että olen aina tervetullut kotiin. Ja vielä tärkein! Kun lapsi oireilee, älkää sivuuttako sitä vaan puuttukaa ajoissa, sillä kyseessä voi hyvinkin olla sairaus nimeltä masennus.

ps. Yksi asia ei ole muuttunut. Minä syön yhä edelleenkin taikinaa! <3

Masennus on sairaus

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Kuvittele koulutielle alle kymmenen vanha lapsi joka taapertaa kohti linja-auto pysäkkiä surullisin mielin kantaen mukanaan pieniä mutta yllättävän raskaita kiviä. Mitä siinä tilanteessa toivoisi tapahtuvan?

Jos voisin palata menneeseen kertoisin äidilleni mikä on, kertoisin ne suuret salaisuudet mitkä mieltä painaa. Ehkä tuolloin olisi jo huomattu että maailmastani on alkanut huuhtoutua pois värejä. Että olin sairastunut masennukseen.

Jo pelkästään sanana masennus on kylmä. Sitä se on myös kantajalleen joka tuntee itsensä arvottomaksi taakaksi. Masennus ei katso siviilisäätyä, taloudellista tilannetta, sukupuolta tai ikää. Masennus saattaa puhjeta kenelle tahansa. Oma taisteluni masennusta vastaan on alkanut jo lapsena mutta virallisesti todettiin ollessani 15 vuotias.

Masennus kytee pikkuhiljaa syöden tunteita ja tuoden tilalle tyhjyyden. Ihminen jolla on toisen ihmisen silmissä kaikki hyvin voi kyseinen ihminen tuntea pelkkää tyhjyyttä ja nähdä elämänsä harmaana.

Moni masentunut kokee olevansa taakka niin perheelleen kuin yhteiskunnalle. Negatiiviset ajatukset ruokkivat tyhjyyden ja arvottomuuden tunnetta aivan kuten minulle kävi. Aloin ajatella negatiivisesti mikä aiheutti kierteen joka syveni syvenemistään.

Vuosien taistelun ja totaalisen pohjakosketuksen jälkeen löysin kipinän jota olen varjellut. Se täytyy jokaisen löytää itse. Ei ole mitään ihmelääkettä joka pyyhkisi sairauden pois. Toisinaan kipinä roihahtaa liekkeihin kun taas hetkessä näyttää siltä että kipinä sammuu lopullisesti. Tärkeintä on olla itse polkematta sitä kipinää, ajatusta että minä tästä vielä selviän.

Itselläni kipinän pintaan toi perheeni joka kerta toisensa jälkeen päätti olla hylkäämättä vaikka kuinka heille huusin ja kerroin vihaavani. Kun tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan negatiivisen mielen alta voi suusta päästä sanoja joita ei tarkoita. Aivan kuin mieli kokeilisi tukipiirin tuomaa muuria että kestääkö se.

Kaikilla tukiverkkoa ei ole. Sairautta ei ymmärretä tai sitä pidetään itseaiheutettuna tai huomionhakuisuutena mikä ei pidä paikkaansa. Jos sairastunut saisi itse päättää jatkaisiko sairastamista vai paranisiko lopullisesti niin voin taata että vastaus on kaikilla sama.
Joillain yksinäisyys vie lopunkin toivon. Kun ei ole ketään kehen luottaa tai ketään kelle puhua niin että toinen kuuntelisi, tunteet patoutuvat ja voivat pahimmillaan viedä hengen. Nämä asiat eivät yksinkertaisesti ole leikinasioita.

Uinuva unelma

Masennus lamauttaa ja oireilee myös fyysisesti. Unta ei saa tai nukkuu ihan liikaa, ruoka ei maistu tai päinvastoin tulee ahmittua enemmän kuin on tarvis, itkettää jatkuvasti ja askel on raskas. Kun itse pääsin irti kasaan puristavasta avioliitostani huomasin voivani hengittää. Vaikka juuri tuon jälkeen diagnosoitiin vaikea masennus ja vajosin suoraan pohjalle.

Kun tajusin viimein painaa kunnolla jarrua ja pysähtyä miettimään mitä minä tältä elämältä oikein haluan, jäi haave prinssistä valkoisine ratsuineen romukoppaan. Olihan tuo jo aikakin…
Sen tilalle alkoi muodostua haave niin terveellisemmästä elämästä kuin kumppanista joka olisi valmis hyppäämään lannan hajuisiin haalareihin täydentäen niitä saappaita joiden minun on tarkoitus täyttää.

Siispä tuumasta toimeen. Tulevalle kumppanille asetettiin viimeinkin kriteeri josta en joustaisi. Halu asua maalla ja tahto omavaraisemmasta elämästä olisi ehdoton. Monien pakkien jälkeen jäin kyllä miettimään että nyt taisin haukata liian ison palan ja että joutuisin tätä unelmaa unelmoimaan yksin. Kun tapani mukaan olin vajoamassa taas mieleni synkkyyteen laitoin eräälle miehelle viestiä. En uskonut hetkeäkään että hän vaivautuisi edes vastaamaan, pidimmehän kovin eriasioista ja olihan kuvien mies ihan liian hyvännäköinen minulle.

Vaan kuinka ollakkaan, tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, teen sen yhteisessä kodissa. Ja mikä tästä tekee huvittavaa on se että tuo suhteen komeampi osapuoli oli ajatellut samoin kuin minä. Sillä erotuksella että minä rohkenin laittaa viestiä.

Näkymä takapihalle suoraan tuvan ikkunasta

Masentaa, ei masenna, masentaa.

Kuluneen vuoden aikana masennus on näyttänyt oikeastaan kaikki puolensa. Miten se lamaannuttaa, miten se satuttaa ja miten se hellittää otteestaan ennenkuin ote jälleen tiukkenee.

Minulle on sanottu että ”sinullahan on kaikki hyvin. Mikä muka nyt masentaa”.
Tällä hetkellä sinun asenteesi, kiitos vain kysymästä.
Miten kukaan voi tietää onko jollakulla kaikki hyvin? Minä sairastan ties mitä ja se masentaa, masennus masentaa, ihmisten asenteet masentaa, terveydenhuolto takkuaa ja se masentaa!
Tiedän että tulen tämän sairauden kanssa kulkemaan lopun ikääni. Se ei tule katoamaan mihinkään. Ainoa keino selviytyä on hyväksyä masennus osaksi itseään. Jos ei myönnä sairastavansa ei voi koskaan itse käsitellä asiaa eikä kukaan ulkopuolinenkaan taho voi sinua auttaa.

Omaa sairauttani on auttanut käsittelemään tukiryhmät joissa voi ihan suoraan sanoa kun tuntuu että maailma ”kusee mun muroihin”. Minulla on myös ympärilläni ihmisiä jotka hyväksyvät sen kun käperryn pieneksi palloksi ilman että saan syytöksiä saamattomuudesta tai itkuisuudesta. Eräs minulle hyvin rakas nainen onkin sanonut minulle että on hyvä että itken. On vahvuutta näyttää silloinkun sattuu.

Tätä sairautta ei pitäisi kenenkään käsitellä yksin. Ei sinun, ei minun eikä hänen